— Nouskaa ylös, neiti, — sanoi Kustaa Aadolf lempeästi, ojentaen polvistuneelle naiselle kätensä ja nostaen hänet seisoalleen. — Mikä on antanut aihetta tuloonne tähän aikaan? Puhukaa ja ilmoittakaa pelkäämättä, mikä mieltänne painaa, olenhan itsekin jo pyytänyt teidän sitä tekemään.
Neiti Reginan rinta kohoili raskaasti ja hän alkoi puhua äänellä, joka alussa tuskin kuuluikaan, mutta joka pian hänen palavasta innostuksestaan selvisi kirkkaaksi ja voimakkaaksi.
— Teidän majesteettinne, minä tulen luoksenne, koska olette sitä minulta pyytänyt. Minä tulen luoksenne, koska vihaan teitä, koska jo kauan aikaa olen joka päivä rukoillut pyhältä neitsyeltä, että hän turmelisi teidät ja koko teidän sotajoukkonne. Teidän majesteettinne, minä olen heikko tyttö, mutta oikeauskoinen katolilainen; te olette vainonnut kirkkoamme, te olette ryöstättänyt luostareitamme, karkoittanut pyhät isämme ja sulatuttanut pyhimystemme kuvat; te olette voittanut sotajoukkomme ja tehnyt meille ääretöntä vahinkoa. Sentähden olen minä pyhällä valalla vannonut tuhoavani teidät ja pyhän neitsyen apuun turvaten olen minä seurannut teidän jälkiänne Würzburgista, aikomuksessa tappaa teidät. —
Kuningas ja Oxenstjerna katsahtivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, oliko tuo haaveellinen tyttö menettänyt järkensä. Neiti Regina huomasi sen ja jatkoi varmemmalla ryhdillä:
— Sire, te luulette minua mielipuoleksi sentähden, että sanon teille, te Saksanmaan valloittaja, tämmöisiä asioita. Mutta kuunnelkaa minua loppuun! Kun näin teidät ensi kerran Würzburgin linnassa, kun näin, miten lempeästi suojelitte heikkoja ja vapautitte voitetut kuolemasta, silloin sanoin minä itselleni: se on helvetti, joka teeskentelee taivaallista laupeutta. Mutta kun seurasin teitä tänne, kun läheltä katsoen näin teidän suuruutenne ihmisenä ja vertailin siihen teidän suuruuttanne sankarina … silloin, sire, horjui päätökseni, silloin oli minun vaikea vihata, minä taistelin itseni kanssa, ja tänä iltana on teidän hyvyytenne muuttanut minun järkähtämättömän aikomukseni. Sire, nyt rakastan minä teitä yhtä paljon kuin teitä ennen vihasin … minä ihailen teitä, minä kunnioitan teitä…
Ja nuori tyttö loi katseensa maahan.
— Ja mikä on tarkoituksenne? — kysyi kuningas liikutettuna.
— Teidän majesteettinne, minä olen tehnyt tämän tunnustuksen, koska tiedän, että olette niin suuri ja jalo, ettette voi käsittää minua väärin. Mutta minä en ole tullut luoksenne näin outoon aikaan ainoastaan ilmaistakseni teille onnettoman tytön tunteita. Minä olen tullut tänne teitä pelastamaan, sire…
— Pelastamaan minua?
— Kuulkaa minua! Minun käteni on nyt aseeton, mutta muut ja vaarallisemmat kädet teitä väijyvät. On armottomia ja säälimättömiä, jotka ovat vannoneet teidät surmaavansa… Voi, te ette tiedä, mihin kaikkeen he kykenevät! He ovat vetäneet arpaa hengestänne ja vaarallisin heistä hiipii nyt yöt ja päivät ympärillänne. Teidän majesteettinne ei ole heidän käsistään pelastuva. Huomenna, ehkä jo tänään on tikari tai myrkky teidät saavuttava. Teidän kuolemanne on varma.