7. UUSIA SEIKKAILUJA.
Ingolstadtista kääntyi kuningas Landshutiin sisä-Baijerissa. Kuta syvemmälle hän tunki tähän maahan, jossa ei ennen oltu mitään kerettiläissotajoukkoa nähty, sitä synkemmäksi kasvoi väestön uskonvimma, sitä julmemmaksi ja verisemmäksi sen vastarinta. Suuret talonpoikaisparvet väijyivät kaikkialla munkkiensa johtamina, surmasivat jokaisen, joka heidän tielleen sattui ja kiduttivat vankejaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kuninkaan oma väki alkoi menestyksen hurmaamana ja näiden julmuuksien ärsyttämänä luopua siitä sotakurista, joka tähän asti oli ollut sen kunnia, ja verisesti kostaen hävittää niitä seutuja, joiden kautta se kulki. Murhaten ja väijyen seurasi salainen vihollinen ruotsalaisen sotajoukon jälkiä ja onneton jokainen vähälukuisempi joukkio, joka uskalsi erota muutamiakaan pyssyn kantamia pääjoukosta.
Tungettuaan syvemmälle sisämaahan halusi kuningas eräänä päivänä lähettää uusia, tärkeitä määräyksiä Banérille, joka suojellen kuninkaan paluumatkaa hitaammassa marssissa kulki hänen jäljessään Ingolstadtista päin. Epävarmojen olojen vuoksi oli tuollainen sanan lähettäminen peräti vaarallinen, eikä kuningas tahtonut antaa sitä suuremman joukon tehtäväksi. Silloin tarjoutui nuori, suomalainen upseeri ainoastaan kahden ratsumiehen seuraamana suorittamaan tämän tehtävän. Kuningas suostui siihen ja nuo uhkarohkeat ratsumiehet lähtivät eräänä toukokuun iltana vaaralliselle retkelleen.
Nuori upseeri ei ollut kukaan muu kuin meidän kaikkien hyvä tuttu Bertel ja hänen toverinsa olivat pohjalainen Pekka ja hämäläinen Vitikka. Yö oli pimeä ja pilvinen; nuo kolme miestä ratsastivat varovasti keskitietä peläten yhtä helposti eksyvänsä tuntemattomassa seudussa kuin joutuvansa tiepuolessa väijyvien baijerilaisten ammuttaviksi. Hieno, tuhuttava sade oli pehmittänyt kuormavaunujen särkemän tien, ja joka hetki olivat he vaarassa joko kompastua kiveen tai kaatua suulleen likavesirapakkoon.
— Kuulehan, mies, — sanoi Vitikka ivaillen vierustoverilleen, — sinä olet pohjalainen ja taidat siis loihtia?
— Huono miespä minä olisin, ellen taitaisi, — vastasi Pekka samaan henkeen.
— Niinpä loihdi minulle sitten tähän Hattelmalan harjanne ja laita niin, että tuolla laaksossa näemme tulien tuikkavan Hämeenlinnasta. Siellä istuu muuan mustalaistyttö, joka oli ennen henttuni, ja nyt tahtoisin minä kernaammin nukkua hänen vieressään kuin rämpiä näissä saakelin rapakoissa tässä pirun pimeässä metsässä.
— Se nyt ei ole minulle kumma eikä mikään, — vastasi Pekka kehuen; — katsohan tuonne, etkö jo näe tulien kiiluvan Hämeenlinnasta?
Toveri siristi silmiään epävarmana siitä, puhuiko pohjalainen totta vai leikkiä, sillä toinen saattoi tapahtua yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja todellakin näkyi alhaalla olevasta painanteesta tulen tuiketta, mutta hämäläinen käsitti kuitenkin kohta, että kotipuoleen oli vielä kahdensadan peninkulman matka. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä eikä niitä voitu saada ottamaan askeltakaan eteenpäin. Tiheä murros tien poikki kaadettuja puita esti ratsumiehiä pääsemästä askeltakaan eteenpäin.
— Hiljaa! — kuiskasi Bertel, — minä kuulin ritinää pensaikosta.