— Tervetuloa luokseni, herra luutnantti, ja kiitoksia viimeisestä!
Noin harvinaista vierasta on kestitettävä miten talo parhaiten taitaa.
Luulen nähneeni toverinnekin tätä ennen, — jatkoi hän osoittaen
Vitikkaa.
Raaka hämäläinen katsoi häntä tuikeasti silmiin ja veti suunsa pilkalliseen irvistykseen. — Minne olet pannut vasemman korvasi, munkki? — huusi hän kiroten. — Pois kalotti päästäsi, kananvaras, niin nähdään onko sinulle kasvanut aasin korva sijaan!
Jesuiitan hahmo muuttui hänen ajatellessaan tapausta Breitenfeldin tappotanterella ja raivostuneena puri hän hammasta. — Kavahda omia korviasi! — kähisi hän. — Anathema maranatha! Ne ovat kuulleet kuultavansa tässä maailmassa.
Näin sanottuaan taputti jesuiitta kaksi kertaa käsiään ja sisään astui seppä tulipunaiset pihdit kädessään.
— No, toveri, joko korviasi kuumentaa? — ivaili munkki.
Vitikka vastasi uhkamielisesti:
— Luulet olevasi viisaskin, mutta et ole kuitenkaan kuin rajasuutari piruun verraten. Herrasi ja mestarisi ei tarvitse pihtejä, hän nipistää näpillään.
— Oikea korva, — sanoi jesuiitta. Seppä, joka oli kuumentanut rautojaan läheisessä takkatulessa heilutti niitä hämäläisen pään päällä. Vitikka naurahti pilkallisesti. Hänen ruskeat poskensa punastuivat, mutta vain hetkiseksi. Hänellä oli enää vain toinen korva jäljellä.
— Tahdotko luopua uskostasi tunnustaa paavin ja kirota Lutherin, niin saat pitää toisen korvasi.
— Saituri! — huudahti hämäläinen. — Herrasi ja mestarisi tarjoo maita ja valtakuntia ja sinä tarjoat vaan kurjan korvan!