Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, irroitti hän oikeasta etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua Bernhardille ja käski hänen, jos jotakin erikoista tapahtuisi, toimittamaan sormus eräälle nuorelle, suomalaiselle upseerille.
Varhain aamulla ratsasti kuningas sotarintamaansa tarkastamaan. Hän oli puettu hirvennahkahaarniskaan ja harmaaseen päällystakkiin; kun häntä kehoitettiin moisena päivänä käyttämään haarniskaa, vastasi hän: — Jumala on haarniskani. — Sakea usva viivytti hyökkäystä. Päivän koittaessa veisasi koko sotajoukko virren: "Jumala ompi linnamme" ja kun sumua yhä kesti, aloitti kuningas itse virren "Älä säiky joukko pienoinen", jonka hän vähän ennen oli itse sepittänyt. Sen jälkeen ratsasti hän rivien ohi huutaen: — Tänä päivänä me, pojat, pääsemme kaikista vaivoistamme; — ja kaksi kertaa oli hänen hevosensa vähällä kompastua.
Vasta klo 11 aamupäivällä hajaantui usva heikon tuulen henkäyksen tieltä. Heti kohta teki ruotsalainen sotajoukko hyökkäyksensä: oikealla sivustalla, jota kuningas johti, oli taas Stålhandske suomalaisineen, lisänään ruotsalaista väkeä; keskustassa oli ruotsalainen keltainen ja vihreä prikaati Nils Brahen johdolla; vasemmalla sivustalla oli saksalaista ratsuväkeä herttua Bernhardin komennettavana. Herttuata vastaan seisoi Colloredo parhaimman ratsuväen kanssa, keskustassa oli Wallenstein itse taajain jalkajoukkojen kanssa, jota paitsi hänellä oli seitsemän kanuunaa rintaman edessä; Stålhandskea vastassa seisoi Isolani raakojen, mutta urhoollisten kroaattiensa kanssa. Sotahuuto oli molemmilla puolin sama kuin Breitenfeldin tappelussa. Kun kuningas antoi merkin hyökkäykseen, pani hän kätensä ristiin ja huudahti: — Jeesus, Jeesus, auta minua tänään taistelemaan pyhän nimesi kunniaksi!
Nyt sytyttivät keisarilliset Lützenin, tykistö alkoi jyskää ja ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin, kärsien kuitenkin jo alussa suuria tappioita. Vihdoinkin pääsi ruotsalaisten keskusta hautojen yli, valloitti nuo seitsemän kanuunaa ja syöksi takaisin kaksi vihollisten prikaatia. Jo kääntyi kolmaskin pakosalle, kun Wallensteinin onnistui saada heidät pysähtymään. Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat tapelleet kroaatteja ja puolalaisia vastaan ja ajaneet heidät pakosalle, olleet vielä ehtineet vallihautojen yli. Silloin kiiti kuningas eteenpäin smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset voivat seurata kuninkaan juoksijaa. Taru kertoo, että keisarillinen pyssymies oli ampunut häntä hopeakuulalla; varmaa vain on, että kuninkaan vasen käsi haavoittui ja että hän koetti salata haavaansa, mutta uupuneena veren vuodosta kohta pyysi Lauenburgin herttuata, joka ratsasti hänen sivullaan, saattamaan hänet huomaamatta pois tappotanterelta. Mutta sodan touhussa hyökkäsivät Götzin kyrassierit ja heidän etunenässään Moritz von Falkenberg heidän ohitsensa. Falkenberg tunsi kuninkaan ja ampui häntä vyötäisiin huutaen: — Sinua olen kauan hakenut! — Hetikohta sen jälkeen kaatui Falkenberg itse. Ja silloin on kuningas horjunut satulassaan ja pyytänyt herttuan varjelemaan omaa henkeään; ja herttua on tarttunut häntä vyötäisiin tukeakseen häntä, mutta silloin on koko vihollisten lauma karannut heidän päälleen ja erottanut heidät. Pistoolinlaukaus on kärventänyt herttuan tukkaa, kuninkaan hevonen on saanut kuulan kaulaansa ja hullaantunut, ja Kustaa Aadolf on vajonnut satulasta, laahannut vähän matkaa mukana jalustimiin takertuneena ja sitten pudonnut maahan. Nuori paashi Leubelfingen Nürnbergistä oli tarjonnut hänelle hevosensa, mutta ei jaksanut nostaa ylös kaatunutta. Keisarillisia ratsumiehiä ajaa ohitse, he kysyvät, kuka on haavoitettu, ja kun Leubelfingen ei tahdo vastata, syöksee yksi heistä miekkansa hänen lävitsensä, toinen ampuu kuningasta päähän; jonka jälkeen muutkin ampuvat heitä useampia kertoja ja he peittyvät toisten ruumiiden alle; mutta Leubelfingen elää vielä muutamia päiviä sen jälkeen kertoakseen jälkimaailmalle suuren Kustaa Aadolfin surullisesta, ikimuistettavasta sankarikuolemasta.
Sill'aikaa oli ruotsalaisen sotaväen keskusta ollut pakotettu väistymään, tuhat silvottua ruumista lepäsi tappotanterella, mutta vielä ei oltu voitettu jalankaan verran maata. Molemmat sotajoukot olivat melkein samoissa asemissaan, joilla olivat olleet ennen taistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoitettu hevonen, tyhjä satula veren vallassa, laukkaavan rivejä pitkin. — Kuningas on kaatunut! — Ja niin kertoo Schiller kauniisti seuraavaa: "ihmishengen arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa; kuolemalla ei enää ollut mitään kauhua kaikista pienimmillekään, sitten kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä." Herttua Bernhard karahdutti rivistä riviin: — Te ruotsalaiset, suomalaiset ja saksalaiset, — huusi hän, — teidän ja meidän ja vapauden puolustaja on kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen kuolemataan kostamaan! — Ennen kaikkia muita totteli tätä kehoitusta Stålhandske suomalaisineen; äärettömillä ponnistuksilla karkasivat he hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani heittäysi toisaalle ja koetti valloittaa ruotsalaisten kuormastoa, mutta hänen täytyi väistyä. Yhtä suurella raivolla tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli, sill'aikaa kuin herttua Bernhard välittämättä siitä luodista, joka musersi hänen kätensä, valloitti yhden vihollisten pattereista. Koko keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää keisarillisten nurinniskaista pakoa.
Silloin kajahti yli avaran kentän riemuhuuto: — Pappenheim on täällä! — Ja Pappenheim, tuo uljahista uljahin, oli todellakin siellä ratsumiehineen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: — missä on Ruotsin kuningas? — Osoitettiin Stålhandsken joukkoa ja hän hyökkäsi sinne. Siinä syntyi mitä kuumin, mitä kiukkuisin kahakka. Keisarilliset rohkaisivat mielensä, kääntyivät takaisin ja ahdistivat kolmelta puolelta yht'aikaa. Ei kukaan väistynyt. Brahe kaatui ja hänen keltainen prikaatinsa kaatui melkein viimeiseen mieheen. Winckel vihreine miehineen kaatui yhtä kauniiseen järjestykseen, mies miehen viereen, niinkuin olivat riveissään seisoneet. Muu ruotsalainen jalkaväki vetäytyi hitaasti takaisin ja voitto näkyi jo suosiollisesti hymyilevän tuolle kaikki musertavalle Pappenheimille.
Ei hän kuitenkaan, tuo aikansa Ajax, mies sata-arpinen, saisi nähdä voiton päivän koittavan. Jo ensi hyökkäyksessä suomalaisia vastaan musersi falkonettitykin luoti hänen sarvenansa; kaksi pyssynluotia lävisti hänen arpisen rintansa; sanotaan, että Stålhandske itse oli häneen osunut. Hän kaatui, vielä kuolemassaankin riemuiten Kustaa Aadolfin kaatumisesta, ja uutinen hänen kuolemastaan levitti kauhua keisarillisten joukkoihin. — Pappenheim on kuollut; kaikki on hukassa! — Vielä kerran törmäsivät ruotsalaiset eteenpäin; herttua Bernhard, Kniephausen, Stålhandske tekivät ihmeitä. Mutta myöskin Piccolomini, joka kuusi haavaa ruumiissaan nousi vielä seitsemännen hevosen selkään, taisteli yliluonnollisella uljuudella. Keisarillinen keskusta ei väistynyt ja pimeä erotti taistelevat. Wallenstein vetäytyi takaisin ja uupunut ruotsalainen sotajoukko leiriytyi taistelukentälle. Yhdeksän tuhatta kuollutta luettiin Lützenin kentillä.
Seuraukset tästä taistelusta olivat tuntuvia keisarillisille. He olivat menettäneet kaiken tykistönsä ja uskonsa Pappenheimin ja Wallensteinin voittamattomuuteen. Suuri friedlandilainen raivosi vihasta; ankaralla kädellä hirtätti hän pelkurit ja palkitsi kullalla urhoolliset. Sairaana ja synkkämielisenä vetäytyi hän jäljelle jääneen kymmenen tuhannen miehensä kanssa takaisin Böömiin, jossa turvautui tähtien yölliseen seuraan, jossa hautoi petollisia tuumiaan ja jossa Buttlerin käsi lopetti hänen loistavan elämänsä.
Mutta kuitenkin — kautta katolisen maailman raikui ääretön voiton riemu, sillä lutherilaisuus ja ruotsalaiset olivat menettäneet verrattomasti paljon enemmän kuin heidän vihollisensa. Kangistunut oli se käsi, joka niin voimakkaasti oli heiluttanut valon ja vapauden voittoisata miekkaa; protestanttien suru, johon sekautui pelko tulevaisuudesta, oli yleinen ja syvä. Syyttä ei laulettu te deumia Wienin, Brüsselin ja Madridin tuomiokirkoissa; kaksitoista päivää kestävillä loistavilla härkätaisteluilla vietettiin Madridissa pelätyn sankarin kuolemaa; mutta kun keisari Ferdinand, joka oli suurempi ja jalompi kuin hänen aikalaisensa, näki kaatuneen vihollisensa verisen haarniskan, sanotaan hänen vuodattaneen kyyneliä.
Monenlaisia tarinoita kulki suuren Kustaa Aadolfin kuolemasta; milloin syytti kansa Lauenburgin herttuaa Frans Albertia, milloin Richelieutä, milloin herttua Bernhardia kuninkaan kuolemasta; mutta ei yhtäkään näistä epäluuloista ole historia osoittanut tosiksi. Eräs uudempi saksalainen kirjailija[8] kertoo seuraavan kansan suusta saamansa tarinan: "Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf sai vielä nuorena ollessaan eräältä naiselta, jota hän paljon rakasti, rautaisen sormuksen, jota hän ei sittemmin koskaan antanut irroittaa kädestään. Sormuksessa oli seitsemän ympyrää, jotka muodostivat alkukirjaimet hänen kumpaankin nimeensä. Seitsemän päivää ennen hänen kuolemaansa katosi sormus hänen sillä kertaa huomaamatta tätä omituista varkautta."