Lukija tietää, että tämä kertomus kutoutuu tuohon sormukseen, mutta monet seikat antavat aihetta luuloon, että sormus oli ollut kuparista.
Taistelun jälkeisenä iltana lähetti herttua Bernhard sotamiehensä soihtujen valossa etsimään kuninkaan ruumista ja he löysivät sen ruumisko'on alta ryöstettynä ja ruhjottuna. Se vietiin Meuchenin kylään, palsamoitiin siellä, ja sotamiehet saivat luvan vielä kerran katsella sankarikuninkaansa kalventuneita kasvoja. Katkeria kyyneleitä vuodatettiin, mutta ei ainoastaan surun, vaan ylpeydenkin kyyneleitä, sillä vähäpätöisinkin katsoi kunniakseen sitä, että oli saanut taistella noin jalon ja uljaan kuninkaan vierellä.
— Katsokaa, — sanoi nyyhkyttäen muuan sotavanhus Stålhandsken suomalaisista, — ne ovat ryöstäneet hänen kultaiset vitjansa ja hänen kuparisen sormuksensa, tuossa näkyy vielä sormuksen valkoinen sija oikean käden etusormessa.
— Mitä olisivat he tehneet kuparisormuksella? — kysyi muuan skottilainen, joka äsken sotaväkeen saapuneena ei vielä tiennyt niistä taruista, joita miehestä mieheen kerrottiin.
— Mitäkö kuparisormuksella? — virkkoi eräs pommerilainen salaperäisesti. — Ole varma siitä, että jesuiitat sen tunsivat! Sormus oli suomalaisen noita-akan loitsima, ja niin kauan kuin se oli kuninkaan sormessa, ei häneen pystynyt rauta eikä lyijy.
— Mutta kas, hän kadotti sen, — virkkoi kolmas, — ja sentähden…
— Mitä se tuo pommerilainen potaattimaha puhuu? — kivahti suomalainen vihaisesti. — Jumala eikä kukaan muu on suojellut suurta kuningastamme, mutta sormuksen sai hän suomalaiselta tytöltä, jota nuoruudessaan suuresti rakasti; minä tiedän näistä asioista enemmän kuin te, mokomat perunaturvat!
Herttua Bernhard, joka synkkänä ja miettiväisenä oli katsellut kuninkaan kalpeita kasvoja, katsahti nuo sanat kuultuaan taakseen, pisti terveen kätensä poveensa ja kysyi suomalaiselta:
— Toveri, tunnetko sen Stålhandsken upseereista, jonka nimi on Bertel?
— Tunnen, teidän ylhäisyytenne.