VÄLSKÄRIN TOINEN KERTOMUS
MIEKKA JA AURA
Kun välskäri oli lopettanut ensimmäisen kertomuksensa, istuivat läsnäolijat vähän aikaa äänettöminä, lienevätkö sitten ajatelleet suuren kuninkaan kuolemaa vai lienevätkö vielä odottaneet jatkoa heidän mielestään ehkä keskeytyneeseen kertomukseen. Nahkasohvassa istui isoäiti ruskearuutuinen villasaali hartioillaan, hänen vieressään koulumestari, maisteri Svenonius sinisine nenäliinoineen ja messinkisankaisine silmälaseineen; oikealla puolen istui postimestari, kapteeni Svanholm, joka viime sodassa oli menettänyt vasemman etusormensa; vasemmalla taas kaunis Anna Sofia, joka siihen aikaan oli 18-vuotias ja jolla oli korkea kilpikonnan luusta tehty kampa paksussa, ruskeassa tukassaan; sekä alempana joko jakkaroilla tai vain paljaalla lattialla kuusi tai seitsemän pikkuvekkulia, toiset tyttöjä, toiset poikia, kaikki suu selällään, niinkuin olisivat juuri kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan.
Ensimmäinen, joka keskeytti syntyneen hiljaisuuden, oli Anna Sofia; päästäen kimakan huudon hän hypähti ylös tuoliltaan, kompastui ja lensi suoraa päätä maisteri Svenoniuksen syliin. Muihin huoneessa olijoihin, jotka vielä olivat Lützenissä, teki tämä tapaus melkein saman vaikutuksen kuin jos olisivat kaikki Isolanin kroaatit tehneet hyökkäyksen rauhalliseen kamariin. Taistelun tuoksinasta kiihoittunut postimestari karkasi ylös istuimeltaan ja tallasi isoäidin kipeälle jalalle rautapohjaisella anturallaan; koulumestari oli hämillään eikä ollenkaan ymmärtänyt sen ihanan lintusen arvoa, joka oli lentänyt hänen syliinsä, lapset hajaantuivat hädissään mikä minnekin, kaatoivat jakkaransa ja piiloutuivat välskärin korkeaselkäisen tuolin taa; ainoastaan Antero, joka äsken oli seurannut Stålhandsken ratsumiehiä vallihautojen yli, tarttui välskärin suureen, hopeapäiseen kävelykeppiin ja asettui sota-asentoon valmiina vastaanottamaan kroaatteja pistin tanassa. Vanha Bäck oli ainoa, joka pysyi järkähtämättömän levollisena; otettuaan esille soikean pikanellirasiansa hän puraisi pikkuisen palasen lempitupakastaan ja kysyi sitten hiljaisesti: Mikä sinua vaivaa, Sofia?
Hämillään ja punehtuen Anna Sofia irroittautui maisterin syleilystä, ja selitti, etsien pahantekijää silmillään, että joku oli pistänyt häntä neulalla käsivarteen.
Isoäiti, joka tarpeen tullessa osasi olla ankarakin, pani kohta toimeen tutkimuksen, ja katso, siinä tuli selville, että Jonathan oli pistänyt nuppineulan hienon rottinkikeppinsä päähän ja sillä häirinnyt sisartaan, kun tämä istui ajatuksissaan Lützenin tapahtumia muistellen. Tuomio julistettiin nopeasti ja lyhyeen niinkuin ainakin sotaoikeudessa, ja Jonathan sai kovan käskyn heti kohta mennä alas lastenkamariin ja lukea ylimääräisen läksyn huomiseksi.
Kun nyt järjestys maailman mahtavain avulla oli saatu palautetuksi ilman sen suurempaa verenvuodatusta, päästiin hiukan tarkemmin keskustelemaan välskärin kertomuksesta.
— On se vähän liian meluava kertomus tämä, — alkoi isoäiti, luoden kertojaan tuollaisen paljon merkitsevän, lempeän katseen, jolla hän vielä vanhoillaankin voitti kaikkien sydämet. — Liian meluava se on, kunnon serkkuseni, se täytyy minun sanoa; vielä tuntuu nytkin soivan korvissani tuo kanuunain pauke, josta ei ollut loppua tullakaan. On se tuo sota kuitenkin kaikitenkin kauheaa ja inhoittavaa, kun ajattelee, miten paljon verta vuotaa tappotanterella ja miten paljon kyyneliä kotona. Milloin onkaan koittava se päivä, jolloin ihmiset lakkaavat raatelemasta toisiaan ja rauhassa ja sovussa jakavat maan ja Herran hyvät lahjat keskenään?
Postimestarin sotaiset tunteet joutuivat tästä heti kohta kuohuksiin. — Sovussa? Jakavatko? Ilman sotaa? Hyi, serkku, hyi, tahtooko serkku muuttaa maailman muurahaispesäksi? Se olisi kaunista se … kynäsoturit tahraisivat maailman pikimustaksi, hottiaiset ja kujoonit hyppisivät rehellisten miesten silmille, ja kun yksi kansa karkaisi toisen niskaan, pitäisi tämän kai kumartaa nöyrästi ja kiittää kunniasta. Eihän toki, semmoiset miehet kuin Kustaa Aadolf ja Napoleon, ne kouhottelevat hiukan tätä maailmaa, laskevat maahan vähän pilaantunutta verta, ja siitä maailma vain paranee. Muistan vielä elokuun 21. päivän Karstulassa; Fieandt seisoi vasemmalla ja minä seisoin oikealla, kun…
— Jos minä uskaltaisin keskeyttää, — puuttui puheesen maisteri, joka jo senkin seitsemänkymmentä kertaa oli kuullut jutun Karstulasta, jossa Svanholm, siihen aikaan kersanttina, oli menettänyt kuuluisan etusormensa, — niin voisin aivan helposti todistaa veljelle, että maailma kulkee paljoa paremmin eteenpäin musteen voimalla kuin veren. Inter arma silent leges. Jos sodalla olisi sananvalta, niin emme istuisi nyt takkatulen ja totimme ääressä, vaan kanuunan suun vieressä jollakin linnan vallilla, saisimme heiluttaa sytytintä sen sijaan, että nyt hämmennämme sokeria teelusikalla, saisimme nuuskia ruudin savua, mutta nuuskata emme saisi. Mutta mitä saa muste aikaan? Mustehan se on tehnyt veljestäkin postimestarin, musteesta veli elää ja musteesta veli kuolee, se on veljen jokapäiväinen leipä, ja mitä olisi veli, jos ei mustetta olisi ollenkaan, vaan ainoastaan verta?