— Mitäkö olisin? Saksan saakeli … minäkö?
— Serkku Svanholm! — virkkoi isoäiti silmäten lapsiin. Ja postimestari vaikeni.
Välskäri katsoi pitävänsä rakentaa rauhaa veren ja musteen välillä. — Minä luulen, — sanoi hän, — että kansat elävät niinkuin yksityisetkin. Nuorina ollessaan ovat he rajuja ja hurjia, tappelevat ja reuhaavat, repivät toisensa palasiksi, mies miestä vastaan. Sitten ne vanhenevat ja viisastuvat, keksivät ruudin, joka asettaa joukot joukkoja vastaan ja antaa heidän kylmäverisesti tappaa toinen toisensa pitkien matkojen päästä. Lopuksi tulee maailma järkiinsä, lataa pyssyt vain paljaalla ruudilla, niinkuin juhannuslaukauksia ammuttaessa, ja tarttuu kynään, joka voi olla hyvinkin terävä silloin kuin tarvitaan. Silloin alkaa yhteisen järjen valta, joka on kaikista järkevin, ainakin minun ymmärtääkseni.
— Sepä vasta olisi saakelin … no, no, serkku, minä vaikenen kuin muuri! — huudahti postimestari. — Mutta minä vain kysyn: Mikä mies oli Kustaa Aadolf? Mikä mies oli Napoleon? Olivatko ne huilunsoittajia, häh? Vaiko raakalaisia ja hulluja? Ei kiitoksia, sanon minä! Serkku kuulee, etten kiroile; serkku olisi vain kuullut, miten tuhannen tulimmaisesti Fieandt kiroili Karstulassa.
Välskäri jatkoi välittämättä postimestarista:
— Senpätähden alkaakin kaikkien kansain nuoruuden historia sodalla, ja sotilas numero yksi maailman ensimmäisessä komppaniassa oli Kain nimeltään. Mutta koska sota on niin vanha kuin maailma, tulee se myöskin pysymään niin kauan kuin maailma pysyy. Minä en usko noihin uusiin ja kauniisiin ikuisen rauhan aatteihin. Minä uskon, että niin kauan kuin on kaksi ihmistä, jotka tahtovat jakaa maan keskenään, niin kauan kuin ihmissydämen himot ja halut ovat itsekkäitä, niin kauan rasittaa heitä myöskin sotien kirous. Ikuinen rauha on minun mielestäni siinä, ettei meidän enää ole oikeus sotia niin sokeasti, orjallisesti ja raivoisasti kuin ennen, vaan reippaalla mielellä, niin että ollaan selvillä siitä, mistä syystä soditaan, ja että tiedetään oikean asian puolesta sodittavan, ja silloin minun mielestäni sodittakoon ilolla ja riemulla…
— Se on siis samaa kuin sotia jonkin aatteen puolesta, — virkkoi maisteri miettiväisen näköisenä.
— Olkoon menneeksi, niin juuri, aatteen puolesta. Katsokaas, se on aina oleva suomalaisen sotamiehen kunnia, että hän kaikkina aikoina on taistellut maataan puolustaakseen, lähtemättä muilta heidän maataan anastamaan. Ja jos hän onkin mennyt ulos maailmaan vierailla mailla painimaan, silloin on Herra niin kauniisti asettanut, että se on tapahtunut kaikista korkeimman ja oikeimman asian hyväksi, nimittäin puhtaan evankeelisen uskon ja koko maailman omantunnon vapauden puolustamiseksi. Sen kyllä kolmikymmenvuotisen sodan suomalainen tiesi ja sentähden hän olikin ylpeä itsestään. Hän tunsi, että hänen sydämensä oli samaa lajia kuin Kustaa Aadolfinkin sydän, ja tämä, sen mukaan kuin minä ymmärrän, oli maailman kaikista suurin sotapäällikkö, koska hän taisteli ja voitti suurimman asian puolesta, minkä puolesta yleensä kannattaa taistella ja vertansa vuodattaa.
— Kertokaa vielä vähän Kustaa Aadolfista! — huudahti Antero, joka kaikesta siitä, mitä välskäri oli kertonut, ei ollut ymmärtänyt muuta kuin tämän yhden ainoan nimen.
— Hyvä setä, vielä vähän Kustaa Aadolfista! — huusivat muutkin pienokaiset.