— Ei, kiitoksia, suuri kuningas on nyt kuollut ja saakoon hän levätä meiltä rauhassa Riddarholman kirkon holvissa. Ja vaikkakin kertomus siitä menettää paljon, niin se siitä hyötyykin, koska muut henkilöt pääsevät paremmin esille. Sillä tähän saakka emme ole huomanneetkaan juuri muita kuin sankarikuninkaamme ja isoäiti on oikeassa sanoessaan, että korvamme ovat menneet umpeen pelkästä kanuunain paukkeesta. Siitä on ollut seurauksena, että niin hyvin neiti Regina kuin jesuiitta ja varsinkin Bertel, joka on kertomuksemme päähenkilö, ovat kulkeneet ohitsemme kuin muodottomat varjot.
— Entä Kätchen, — huomautti isoäiti. — Minä puolestani tahtoisin tietää jotakin tuosta iloisesta, siivosta lapsesta. En tahdo puhua pahaa Reginasta, mutta sen sanon kuitenkin, etten paljoa maksaisi tuommoisesta mustatukkaisesta, rajusta kissanpojasta, joka milloin hyvänsä saattaa repiä silmät päästäni.
— Entä uljas kreivi von Lichtenstein, jota emme ole nähneet sitten kuin Würzburgissa, — Anna Sofia lisäsi.
— Minä aavistan, että hänestä lopulta tulee Reginan sulhanen.
— Kas vain, silläkö korvalla se pikku serkku kuuntelee, — virkkoi postimestari veitikkamaisesti hymyillen. — Mutta minä pyydän, ettet veli Bäck enää puutu jonkinjoutavaan, vaan kerrot meille entistä enemmän Stålhandskesta, Lyytikäisestä, paksusta, pikku Larssonista ja Vitikasta. Mitenkä se mies tulee nyt korvitta toimeen? Minä muistan vielä, elokuun 21. p:nä oli muuan korpraali Karstulassa…
— Veli Bäck, — puuttui puheeseen koulumestari, joka aina oli saapuvilla, kun Karstulaa mainittiin, — veli Bäck, jolla on justitia mundi, oikeuden miekka kädessään, ei varmaankaan voi olla hirttämättä jesuiitta Hieronymusta Harz-vuoren korkeimman hongan latvaan?
— Varo itseäsi, veli Svenonius, — pisti postimestari, — jesuiitta oli hyvin oppinut mies, joka taisi hyvin paljon latinaa…
— Suomalaisista tahdon kertoa teille mitä tiedän, — sanoi välskäri, — mutta jo edeltäpäin täytyy minun sanoa, etten paljoa tiedä. Odottakaamme vielä parikymmentä vuotta, silloin on varmaankin joku ahkera tutkija kaivava vanhoista aikakirjoista esiin tiedot reippaiden kansalaistemme urotöistä. Siihen mennessä on meidän tyytyminen hajanaisiin piirteisiin … ehkä vähän lisäileminenkin omasta päästä — lisäsi välskäri niin hiljaa, etteivät sitä pienokaiset kuulisi, joille hän kernaasti tahtoi uskotella, että tarina oli täyttä totta.
— Ja mitäs tuli kuninkaan sormuksesta?
— Niin, siitäkin saamme kuulla huomeniltana.