I. MIES NUIJASODAN AJOILTA.
Loitolla Saksanmaan hedelmällisistä tasangoista aukeaa pohjoiseen päin myrskyinen ulappa, jonka pinnalla ei luode eikä vuoksi vaihtele, jonka rantoja joka vuosi peittää talven jää ja jonka jäätyneet selät välistä ovat sotajoukkojakin kantaneet. Vuosituhansien kuluessa ovat sen rannoilla asuvat kansat taistelleet tämän meren omistamisesta ja sen laineihin vuodattaneet punaisen verensä; mutta meidän kertomuksemme aikaan oli tämän meren laajoista rannoista yhdeksän kymmenestä yhden ainoan valtakunnan hallussa, sen valtakunnan, joka oli mahtavin pohjolassa: Itämeri oli miltei muodostunut sisäjärveksi Ruotsin valtakunnassa.
Ja Itämeri ajaa mahtavat, siniset lahdelmansa toisen itään ja toisen pohjoiseen, ja sulkee syliinsä kuin meren tyttären erään aaltojen maan, joka on sen povesta kasvanut, joka kasvaa siitä vielä tänäänkin ja joka korkeilla kallioillaan suojelee emonsa sydäntä. Suomi on Itämeren lempilapsi; vielä tänäänkin se tyhjentää järviensä aarteet äitinsä helmaan, ja mahtava meri ei siitä sentään ylpeile, vaan vetäytyy rakastavasti ja hellästi takaisin, niinkuin uhrautuva äiti ainakin, että tytär saisi kasvaa kasvamistaan, ja joka kesä pukea uudet, päivän valoon ilmestyneet rannat ruohoihin ja kukkasiin. Onnellinen se maa, jonka helmassa tuhannet järvet lainehtivat ja jonka rannat merta vasten tekevät sataneljäkymmentä peninkulmaa! Meri luo valtaa ja vapautta, meri antaa varoja ja sivistystä; meri on viljelyksen tuoja maan päällä, ja maa, joka on yhteydessä meren kanssa, ei koskaan voi jähmettyä hädän ja sorron alle, jos se vaan ei itse ole siihen syypää.
Kaukana Suomen pohjolassa on seutu, joka enemmän kuin mikään muu on meren kasvatti, koska se loivana ja alavana on niin kauan kuin muistetaan kasvamistaan kasvanut aaltojen alta. Lukemattomia viheriäisiä saaria kohoaa sen rannoilla: — Nuorna ollessani — niin kertoo vanha merimies, — purjehtivat suuret laivat siinä, missä nyt vene vaivoin pääsee soutamaan; — ja muutamia vuosia senjälkeen kulkee karja laitumella entisen meren pohjassa. Leikkivä lapsi uittelee kaarnavenettään rannalla: katsahda ympärillesi, pienokainen, ja pane merkille se paikka, missä aaltojen kuohu rantaa uurtaa: kun kasvat mieheksi, etsit turhaan tuttua rantaasi … kaukana viheriän kentän takana kuulet sen kuohun; ja kun kerran seisot vanhuksena samalla paikalla, niin kohoaa lapsuutesi aikaisen järven sijalla kukoistava kylä. Omituinen seutu, jossa kaupungit, jotka niin viisaasti rakensivat satamansa syvien salmien ja jokien vierelle, saavat kahdensadan vuoden kuluttua ajaa peninkulman matkan satamaansa, ja jossa lahonneita laivoja ja ankkureita löytyy kahdeksan peninkulman päässä rannasta soissa ja metsissä.
Tämä seutu on Pohjanmaa, se on alaltaan suurempi kuin moni kuningaskunta ja se ulottuu kauas äärimmäiseen pohjolaan, aina Lapin raukoille rajoille, jossa aurinko ei koskaan laske keskikesän aikaan ja jossa se ei joulunpyhinä nouse. Kolme kuukautta vuodessa valvoo siellä luonto päivän alituisessa loistossa, ja voit sinä siellä juhannuksen aikana yöllä lukea hienointa kirjoitusta; kolme kuukautta kestää yö, mutta se on yö, jota tähdet ja revontulet valaisevat, ja jonka aikana kuu valkoisella hangella kimmeltelee kylmän kirkkaana ja pyhäisen hienona. Kukkien kauneus on siellä haihtuvampi kuin ihmisten ilo; seitsemän kuukauden kestäessä kattaa siellä maan silmiä häikäisevä hanki ja vedet järkkymätön jää; mutta ei koskaan kevät ole suloisempi kuin sellaisen talven kuluttua; ja kuitenkin on sen suloisuudessa alakuloisuutta, jota sydän hellii, jota se ymmärtää ja josta se nauttii.
Meren rannoilla asuu tässä kaukaisessa maassa kaksi heimoa toisiinsa sekoittumattomina ja toisistaan eroavaisina, muodostaen kirjavan kuvan kansallisia ja paikallisia omituisuuksia kieleen, tapoihin ja luonteesen nähden. Mutta on heissä yhteisiäkin muista maan asukkaista eroavia piirteitä, on vilkkautta, voimaa ja reipasta avomielisyyttä. Se ei ole mikään maantieteellinen sattuma, vaan se on seuraus kansan luonteesta, että suurimmat ja verisimmät taistelut, joista Suomen historia tietää kertoa, ovat tapahtuneet Pohjanmaalla.
Neljä peninkulmaa itäänpäin Vaasasta Kyröjoen matalain rantain varsilla on Isokyrön pitäjä, rikkaimpia koko Pohjanmaalla, jonka eloaitta se on. Täällä kasvaa hedelmällisessä savimullassa tuo kuuluisa siemenruis, jota vuosittain tuhansin tynnyrein viedään laivoilla Ruotsiin; koko pitäjä on melkein yhtämittainen kenttä aaltoilevia viljavainioita. Kansa on suomalaista, hämäläistä sukua; pitäjän kallellaan oleva kirkko, joka rakennettiin v. 1304, on maan vanhimpia muinaisjäännöksiä.
Tänne pyydämme nyt lukijan meitä seuraamaan.
Kertomuksemme aikana ei tämä seutu ollut läheskään niin hyvin viljelty kuin sittemmin. Nuijasodan hävitykset olivat viivyttäneet viljelystä, vielä miespolvenkin kuluttua sen jälkeen tuntui seurauksia tässä sodassa kärsityistä tappioista, ja ankarat sodat ja alituiset sotamiesten otot estivät ajan noita haavoja parantamasta. Sentähden oli vielä kesällä v. 1632 moni metsän rannassa oleva talo autiona, vainiot eivät ulottuneet kauas joen rannasta, ja soiden epäterveellinen usma peitti koko seudun, kun yö oli viileä. Vaikka metsät olikin jo haaskattu, saivat niistä tervanpolttajat kuitenkin vielä tarpeensa; osa rahvasta kalasteli Mikonsaarissa, eikä arvoisalla kirkkoherralla, hra Georgius Tuomaanpoika Paturilla, ollut tuhansiin markkoihin nousevia vuosituloja niinkuin sittemmin hänen seuraajillaan.
Senpätähden katselikin matkamies mielihyvällä kirkon läheisyydessä Perttilän taloa, koska se oli komeampi ja paremmin rakennettu kuin kaikki muut ja mitä hyötyisimpien peltojen saartama. Kesä oli edistynyt elokuun keskipalkoille ja leikkuu oli juuri alkanut. Seitsemättäkymmentä henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia — nainenkin kulkee kesällä ulkotöissä Pohjanmaalla — nähtiin leikkaamassa kellastunutta ruista, lyhteitä sitomassa ja taitavalla kädellä korkeita, kauniita kuhilaita rakentamassa. Päivä oli kuuma ja työ vaikeata; usein tapahtuikin sen vuoksi, että joku laiskemmista työmiehistä oikaisi selkänsä ja katseli haikealla mielellä pehmoista piennarta, joka oli kuin luotu leposijaksi. Mutta samalla hän pelokkaasti vilkaisi muutamaan harmaatakkiseen, vanhaan mieheen, joka näytti olevan jonkunlainen päällysmies. Niin pian kuin joku laiskotteli, kuului hänen naapurinsa kuiskaavan: — Larsson tulee, — ja sillä oli niin ihmeellinen vaikutus kuin olisi jo selkäsauna ollut tulossa.