— Muistatko vielä, millainen oli tämä seutu neljäneljättä vuotta takaperin? Flemingin huovit olivat mellastaneet kuin pakanat, kylä oli poltettu poroksi, vainiot hevosten polkemat. Tässä, missä nyt seisomme, oli aivan lähellä kylää kolkko erämaa, puoleksi palaneita kantoja kohosi rapakoiden ja rimpien keskestä, ei ollut teitä eikä polkujakaan tänne päin, eikä kelvannut tämä paikka asunnoksi edes sudellekaan.
— Muistanhan tuon, — vastasi Larsson yksikantaan.
— Ja nyt, katselepas nyt ympärillesi, mies, ja sano: kuka rakensi tämän kylän ehommaksi entistään? Kuka perkasi tämän korven, kuka teki teitä ja polkuja, kuka sarat mittasi, suot ojitti, kuka kynti tämän ihanan, hedelmällisen pellon, kuka kylvi koko tämän vainion, joka nyt tuulessa huojuu ja josta sadat nälkäiset pian ravintonsa saavat? Sano, Larsson, kuka on se mies, joka on tämän urotyön suorittanut? — Ja vanhuksen silmät loistivat ihastuksesta.
Mutta pieni ukko hänen vierellään näkyi muuta miettivän. Hän paljasti päänsä, pani kätensä ristiin ja sanoi totisesti: — Sinä kynnät, sinä kylvät, sinä maasi muokkailet, vaan Luoja yksin sadon suopi.
Omiin ajatuksiinsa vaipunut Perttilä tuskin kuuli, mitä toinen virkkoi ja jatkoi hänen tarkoitustaan ymmärtämättä: — Niinpä niin, Luoja tietää, että olen kovia kokenut, olen elänyt hädän ja kurjuuden ja puutteen päiviä, joita miekka tuo mukanaan. Ja itse olen vetänyt miekkani vihamiehen taloa tuhotakseni, ja kokenut olen voiton ja tappion päiviä, vahingokseni molempia. Sentähden on minulla oikeus iloita rauhan töistä; minä tiedän, mitä miekka kaataa ja mitä aura rakentaa. Miekan teräksessä väijyy paha henki hekumoidakseen ihmisten verestä ja kyynelistä; miekka murhaa, miekka hävittää, mutta aura antaa onnea ja elämää… Näetkö, Larsson, tämän vainion on aura perannut. Tuolla Korsholmassa on Suomen vaakunakilpi, jossa näkyy leijona paljas miekka kädessä. Jos minä olisin kuningas, sanoisin minä: pois miekka ja aura sijaan! Aura on Suomen vaakuna; jos meillä on leipää, on meillä miehiäkin, ja jos meillä on miehiä, ajamme vihollisen ulos ovesta. Mutta ilman leipää Larsson, mitä auttaa meitä teräs ja ruuti?
— Perttilä, — sanoi Larsson epävarmasti, — sinä olet kummallinen mies. Sinä vihaat sotaa ja sotamiehiä ja senhän minä hyvin kyllä ymmärrän; ne ovat talosi polttaneet ja karkoittaneet ensimmäisen vaimosi pienine lapsineen metsään kuolemaan. Itse olet taistellut talonpoikien etunenässä ja hädin tuskin pelastunut verilöylystä Ilmajoen jäällä. Ymmärtäähän sen, ettei tuollainen helposti unohdu. Mutta sitä minä en ymmärrä, että sellainen talonpoikain ystävä ja sellainen sotamiesten vihamies kuin sinä ensiksikin otat minut, vanhan leivättömän sotamiehen voudiksi taloosi ja sitten varustat Lassi poikani … Jumala häntä siunatkoon … sotaan, vieläpä lähetät oman tyttäresi pojan, Merin lapsen, meidän kaikkien lemmikkimme, pienen parrattoman Kustaan taistelutanterelle kuninkaan ratsumiehenä…
Vanhan Perttilän kulmat rypistyivät oudosti, puhe oli koskenut hellään paikkaan, ja hän katseli arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuuntelevan riihen takana. — Kuka puhuu Merin lapsesta? — sanoi hän kuiskaten. — Minä en tunne ketään muuta lasta kuin oman poikani, Kustaan, joka syntyi toisesta vaimostani Tukholman matkalla, ja olkoon Jumala sille armollinen, joka koskaan… Mutta älkäämme puhuko tästä. Miksikäkö otin sinut? Miksikäkö laitoin pojan sotaan? Se ei sinua liikuta.
— Ole sitten siitä puhumatta. Minä tiedän jo enemmän kuin tahtoisinkaan.
— Sano, Larsson, jos voit, mitkä kappaleet ovat tarpeelliset oikeaan ja kristilliseen huoneenhallitukseen?
Larsson katsahti häneen kummastuneena.