— Minä sanon sinulle sen. Miekassa on kaksi osaa: terä ja kahva. Niin on aurassakin kaksi, joita tarvitaan: toinen, joka vetää ja toinen, joka ajaa. Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessakin, nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain riidaksi ja turmioksi, sillä se riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa ja omaisuutta kansalta. Se on pahennukseksi.
— Sinä vihaat herroja.
— Ja sentähden, — Perttilä pani painoa joka sanalleen ja lausui ne hymy huulillaan, niinkuin olisi tahtonut laskea leikkiä, — sentähden on minun pojastani tuleva joko talonpoika tai kuningas. Ei enempää eikä vähempää.
Larsson katseli häntä sanatonna hämmästyksestä. Hän ei ollut aavistanutkaan, mikä ääretön kunnianhimo oli salaa kytenyt vanhan talonpoikaispäällikön rinnassa. Hän ei voinut uskoa mahdolliseksi sitä, mitä syystä kyllä katsoi mielettömimmäksi röyhkeydeksi. — Ethän vain ikinä toivone, — sanoi hän arasti, — että Merin poika…
Rotevan vanhuksen silmät säkenöivät, mutta sanat tulivat melkein kuulumattomina hänen huuliltaan, niinkuin olisi hän turhaan koettanut voittaa itseään edes tämän yhden ainoan kerran julkilausumasta sitä rohkeaa ajatusta, joka vuosikausia oli itänyt hänen riehuvassa rinnassaan. — Kuningas Kustaa Aadolfilla on vain yksi tytär, — sanoi hän viimein oudolla äänen painolla.
— Neiti Kristiina … no niin.
— Mutta valtakunta, joka on sodassa puolta maailmaa vastaan, tarvitsee miehisen miehen hallitsijakseen.
— Perttilä … mitä tarkoitatkaan?
— Tarkoitan vain sitä, että lapsuudessani kuulin kuningas Eerikin pojan, joka oli syntynyt talonpoikaistytöstä Kaarinasta, julistettavan perintöruhtinaaksi.
— Oletko tullut hulluksi?