Taas hymyili vanhus pilkallisesti. — Ymmärrätkö nyt, — sanoi hän kylmästi, — mitenkä on mahdollista vihata sotilaita ja herroja ja kuitenkin lähettää poikansa sotaan hankkimaan mainetta ja kunniaa kuninkaan silmäin edessä?
— Heitä pois, Perttilä hyvä, mielestäsi nuo mahdottomat haaveet; sinä olet järkevä mies, kun ei vaan ylpeyden henki saa valtaa levottomassa rinnassasi. Aikeesi ei tule onnistumaan, se ei voi tulla onnistumaan.
— Sen täytyy onnistua.
— Mitenkä? Täytyykö?
— Täytyy kuin täytyykin. Minä olen sanonut sinulle, että Kustaasta on tuleva joko kuningas tai talonpoika. Kumpi tahansa, sama se. Jos tahtoo tulla talonpojaksi, niinkuin minä, tulkoon vain!
— Mutta jos häntä ei enää halutakaan tulla talonpojaksi? Jospa hän onkin saanut päähänsä tulla herraksi, taistella aatelisen vaakunakilven palkasta?… Muista se, että itse olet ohjannut hänet herrojen poluille. Upseerina on hän jo aatelismiehen arvoinen.
Perttilä vaipui mietteihinsä.
— Ei, — sanoi hän, — se on mahdotonta. Hänen syntyperänsä … hänen kasvatuksensa … minun tahtoni.
— Hänen syntyperänsä? Oletko unohtanut, että hänen suonissaan vuotaa aatelista verta sekä oikealta että vasemmalta. Hänen kasvatuksensa? Olethan lähettänyt hänet Tukholmaan kaksitoistavuotiaana, olet antanut hänen kasvaa aatelispoikain seurassa, joiden hän on jokapäivä kuullut aatelittomia säätyjä pilkkaavan. Sinun tahtosi? Oletko hullu, Perttilä? Olet antanut kotkan pojan kasvaa kotkien parissa, ja luulet voivasi tehdä hänestä varpusen. Erehdyt.
Vanhus oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän teeskennellyn kylmästi: