— Sinä olet herkkäuskoinen narri, Larsson, sinä uskot todeksi kaikki leikkipuheeni. Minä vastaan pojasta. Älkäämme puhuko tästä sen enempää … mutta varo itseäsi … ei sanaakaan kenellekään siitä, mitä olen puhunut! Ymmärrätkö?

— Olen sinun vanha ystäväsi Perttilä, olet palkinnut minut moninkertaisesti siitä, että Kuitian Klaus-herran sotamiehenä autoin sinut pakoon Ilmajoella; minä en voi koskaan pettää sinua. Mutta minä rakastan lapsiasi kuin omiani, vielä enemmänkin kuin omiani. En voi sietää, että saatat pojan onnettomaksi; ja entä Merin sitten … onko sinulla isän tunteita, Perttilä? Mitenkä kohtelet lastasi? Ainoata tytärtäsi, joka täyttää pienimmätkin oikkusi, joka tekee kaikki voitavansa nöyryydellä ja tottelevaisuudella sovittaakseen nuoruutensa hairahduksen, häntä sinä kohtelet kovemmin kuin halvinta palkollistasi, teetät hänellä, heikolla ja hennolla, raskaimmat askaret; näet hänen maahan vaipuvan etkä nosta lastasi. Se on julmasti tehty … sinä olet luonnoton isä.

— Sitä sinä et ymmärrä, — vastasi vanhus synkästi. — Semmoiset veteläsydämiset miehet kuin sinä eivät ymmärrä, mitä on tiensä suoraan kulkeminen, väistymättä oikealle tai vasemmalle. Meri on tullut äitiinsä, hänessä on herrasneitiä, mutta se on hänestä hävitettävä. Hänestä ei voi tulla kuningatarta, niinkuin tuli Kaarina Maununtyttärestä; sentähden pitää hänen olla talonpoikaisnainen kiireestä kantapäähän. Joko kuningas tai kansa … olen jo sanonut, mitä ajattelen välimuodoista, ja nyt kai käsität, miksi minä teen niinkuin teen. Palatkaamme työväen luo.

— Entä Meri … säästä häntä edes tänään!…

— Hänen on oltava niinkuin muidenkin työssä iltapäivällä.

2. HÄN HÄPEE TALONPOIKAISNIMEÄÄN.

Talonpojan tupa Pohjanmaalla on tätä nykyä avarampi ja valoisampi kuin missään muualla Suomessa. Välistä se on kaksikerroksinen ja ainakin kuuluu siihen yliskamareita; usein ovat ikkunat kolme ruutua korkeat; maalattu on se melkein aina, tavallisesti punaiseksi, joskus nurkat ja ikkunapielet ovat valkeat, välistä ovat ulkoseinät myöskin keltaiset. Rakennustapa todistaa puusepän taitoa ja varallisuutta, johon tulee lisäksi, että pohjalainen ei koskaan rakenna niin suuria ja tiheitä kyliä kuin hämäläinen ja Turun seutulainen, mutta ei myöskään muulloin kuin hätätilassa muuta muista ihmisistä niin erilleen kuin Savossa ja Karjalassa on tapana.

Tämän kertomuksemme aikana olivat savupirtit vielä yleisesti käytännössä suomalaisen rahvaan keskuudessa; ainoastaan ruotsalaiset talonpojat käyttivät oikeita tulensijoja ja savutorvia. Mutta jo silloin nähtiin Pohjanmaan rantapitäjissä jokunen uudenaikaisempi, ruotsalaisten naapurien malliin rakennettu tupa. Nuo äsken perustetut kaupungit, jotka houkuttelivat ylimaiden asukkaita rantamaille, alkoivat jo totuttaa suurempiin mukavuuksiin, ja kuta varakkaampi talonpoika oli, sitä pikemmin muuttui sekä hän että hänen asuntonsa siistimmän näköiseksi. Ei tosin sitä ylellisyyttä, jota vastaan 1600-luvulla julkaistiin erityinen asetus ja jota sen avulla koetettiin kaikin tavoin hävittää, ollut muualla kuin aatelisten tiloilla ja Turun porvari-pohattain kodeissa; mutta talonpojankin tuopissa kuohui jo kotitekoinen olut, ja Hollannin herkkuhöysteitä oli hänen kaapissaan juhlallisempien hetkien varalle.

Sen jälkeen kuin nuijasodan tulipalot olivat hävittäneet savupirtit Isonkyrön kirkonkylästä, nähtiin siellä ruotsalainen ja suomalainen rakennustapa rinnakkain hyvässä sovussa edustettuina. Perttilän talo, joka oli kylän suurimpia ja rikkaimpia, oli rakennettu uuden tavan mukaan, siinä oli eteinen ja porstua sekä kaksi kamaria suuren tuvan takana, joista toinen oli isäntää ja toinen hänen tytärtään varten. Muu talonväki asui enimmäkseen tuvassa, mutta kesän aikaan nukkuivat nuoremmat ulkosalla luhdeissa ja liitereissä. Siihen aikaan ei ollut vielä tuota suurta, siniseksi ja punaiseksi maalattua seinäkellokaappia, joka tätä nykyä on jokaisen varakkaamman talon paras koristus. Iso, penkkien ympäröimä, höylätty pöytä, jonka päässä on isännän kunniaistuin, oli asetettu sisäseinälle ovea vastapäätä. Päivä oli puolisissa ja vellipata porisi liedellä. Tupa oli vielä melkein tyhjä; kissa vaan kehräsi penkillä, neljätoistavuotias tyttö hämmenteli pataa ja Meri istui käsitöitä tehden takan luona.

Meri parka oli tointunut, mutta oli vielä kalpea. Hänen pitkä, keltainen tukkansa aaltoili vapaasti puoleksi paljailla olkapäillä, hän katsahti tuon tuostakin arasti oveen päin, niinkuin olisi joka hetki pelännyt isän astuvan sisään. Ja sillä välin tarkasteli hän työtään: hän neuloi kaunista, kirjavaa vyötä ja lauloi sitä tehdessään vanhaa, ruotsalaista runoa: