— Hävetä saisit, Perttilä, — sanoi hän päättävästi, — hävetä saisit häpäisemästä omaa tytärtäsi kaiken joukon nähden! Niinkuin orja tekee hän yöt ja päivät työtä enemmän kuin kukaan meistä muista, ja kuitenkin sanot sinä häntä tyhjäntoimittajaksi, sinä! Sen sanon minä sinulle vasten naamaasi, niin isäntä kuin oletkin ja vaikken itse olisi kerjäläistä parempi, jos minulta leipäsi kieltäisit, ettei sinunlaisesi sydämetön isä ansaitse niin hellää ja hyvää tytärtä kuin Meri on. Ja ennenkuin minä rupean tätä kurjuutta katselemaan aamusta iltaan, lähden minä koko talosta palastani mieron tiellä kerjäämään; mutta sinä saat vastata Herran edessä lapsistasi. Lue nyt ruokalukusi, jos voit, ja syö, jos maittaa. Hyvästi, Perttilä, minä en kestä kauemmin elämää tässä talossa!
— Heittäkää pellolle tuo niskuri, joka uskaltaa isäntäänsä vastustaa! — huusi Perttilä tavattoman kiukkuisesti.
Ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Ensi kerran tapahtui se, ettei vanhan talonpoikaiskuninkaan käskyä toteltu.
— Hyvä isäntä, — alkoi vanhin rengeistä, — kyllä se on niin, että me ja kaikki muut katsomme, että Larsson…
Voimakas korvapuusti oikaisi puhujan pitkäkseen maahan, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa loppuun sanottavansa. Turhaan tarjoutui Larsson mielisuosiolla talosta lähtemään, turhaan yritti Meri sovittaa riitaa; niin suuri oli tämän kansan oikeudentunto, että he kaikki ilman mitään ennen tekemäänsä sopimusta, kysymättä neuvoa muilta kuin omalta vakaumukseltaan, miehissä nousivat isäntänsä harjoittamaa sortoa vastaan. Neljätoista kiukustunutta, jäntevää miestä seisoi siinä vihastunutta Perttilää vastaan. Olisipa hän vielä kohottanut kätensä, niin he olisivat jokikinen lähteneet hänen palveluksestaan, ehkäpä salvanneet hänet pieneen kamariin vihaansa haihduttamaan; sillä kuta pohjoisempana suomalainen talonpoika asuu, sitä arempi hän on selkänahastaan. Perttilä tunsi väkensä ja älysi heti, että hän kiivauksissaan oli tehnyt tyhmyyksiä. Hän mietti jo keinoa, miten pääsisi pulasta, tarvitsematta sen enempää nöyrtyä.
— Mitä te oikeastaan tahdotte? — kysyi hän jälleen tyyntyneenä.
Miehet katselivat toisiaan.
— Isäntä on väärässä, — sanoi viimein muuan rohkeammista. — Isäntä on loukannut Meriä syyttömästi, isäntä on käskenyt heittää Larssonin pellolle ja lyönyt Simoa. Isäntä on väärässä.
— Meri, tule tänne! — Meri tuli.
— Sinä et ole enää mikään lapsi, Meri. Jos et jaksa elää isäsi luona hänen vanhoilla päivillään, saat mennä asumaan talooni Ilmajoella. Olet vapaa … mene, lapseni!