Perttilä tunsi tyttärensä. Hän oli lausunut sanat "mene, lapseni," lempeämmällä äänellä kuin tavallisesti ja niihin suli tyttären sydän heti paikalla.
— Älä hylkää minua, isä, — sanoi hän. — Minä en jätä sinua milloinkaan.
Puolustajain uhka alkoi horjua, ja vanhus huomasi olevansa voitolla.
— Tänne huoneentaulu! — huusi hän ukkosen äänellä.
Neljätoistavuotias Reeta toi katkismuksen ja luki niinkuin oli siitä tapana lukea pyhäpäivinä:
— Te palvelijat, olkaat kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne pelvolla ja vapistuksella teidän sydämenne yksinkertaisuudessa! Te palvelijat, olkaa alamaiset kaikella pelvolla teidän isännillenne, ei ainoastaan hyville ja siivoille, vaan myös tuimille!
Oikealla ajalla sanotut sanat vaikuttivat. Elettiin vielä niitä aikoja, jolloin isännän ja isän valtaa pidettiin pyhänä ja jolloin toinen niinkuin toinenkin olivat ei vain nimellisesti, vaan myöskin tosiasiassa "valta Jumalan armosta." Nuo tutut, pienuudesta pitäen mieleen istutetut sanat, vanhuksen käskevä varmuus ja Merin antama esimerkki täydellisestä nöyrtymisestä isän vallan alle olivat omansa lannistamaan noita äsken kapinallisia mieliä niin, että vastustus samassa oli murrettu. Pöytäluku luettiin; kukin istahti nurkumatta paikalleen. Ainoastaan vanha ukko Larsson seisoi vielä synkkänä ja epäilevänä käsi oven rivassa.
Silloin lensi yht'äkkiä ovi selälleen ja vieras mies astui pirttiin.
Tulija oli parrakas sotamies, päässään leveä, komealla kotkan sulalla koristettu leirilakki, hänen asetakkinsa oli keltaisesta villavaatteesta ja kupeellaan oli hänellä pitkä miekka sekä kädessä nuijapäinen keppi. Kengät olivat matalavartiset, leveäsuiset anturat.
— Se on onni tuo sotamiehen onni, — huusi hän iloisesti, — minähän tulen kuin kutsuttuna! Jumalan rauha, talonpojat, väistykääpä vähäsen; olen nälkäinen kuin munkki messutessaan enkä jaksa tässä kirotussa kuumuudessa enää pappilaan asti. Onko teillä olutta?