Vanhuksen mieli kuohahti jo, vaikka pinta pysyikin vielä tyynenä, hän kohosi jo puoleksi istuimeltaan, mutta istuutui jälleen.
— Istu, kuoma, — sanoi hän hiljaisesti; — Aaron Perttilän pöydässä lienee sijaa kuokkavieraillekin.
— Vai niin, — jatkoi sotamies, joka nähtävästi oli tottunut pitäytymään esillä, — vai sinä olet se Perttilä. Se ilahuttaa minua, toveri! Kunnia kunniasta, minä voin hauskuuttaa mieltäsi sillä, että olen Pentti Ristonpoika Limingasta, kersantti hänen majesteettinsa urhoollisessa, pohjalaisessa ratsuväessä, ja lähetettynä tänne pitämään silmällä sotamiesten ottoa. Vähän enemmän olutta tuoppiin, tytöt! … no, no, älkää pelästykö, piikaseni, en minä pure… Perttilä? — jatkoi hän, suu ruokaa täynnä. — Mitä helvettiä, oletko sinä, talonpoika, sen luutnantti Bertelin isä?
— En tunne sitä nimeä, — vastasi vanha isäntä, suuttuneena sotamiehen julkeasta käytöksestä.
— Oletko hullu, ukko? Sinäkö et muka tuntisi Kustaa Berteliä, jota puoli vuotta sitten vielä kutsuttiin Perttiläksi?
— Poikani! Poikani! — vaikeroi vanhus sydäntä särkevällä äänellä. —
Minä onneton isä! Hän häpee talonpoikaisnimeään!
— Talonpoikaisnimeään! — kertoi iloinen kersantti, silmät suurina kummastuksesta ja räjähtäen niin isoon nauruun, että tuoppi tanssi hänen edessään pöydällä. — Onko teilläkin nimiä, moukat? No, silloin en minä huoli nimistä minä! Oletpa sinä kunnon velikulta, ukko! … sano minulle, mitä sinäkin teet nimellä? — Ja noin puhuessaan katseli vieras talon isäntää niin poikamaisella röyhkeydellä, että loukkaus hänen sanoissaan tuntui paljoa pienemmältä kuin olisi muuten tuntunut.
Vanha Perttilä ei ollut häntä kuulevinaankaan.
— Minä mieletön, kun lähetin luotani parrattoman poikasen, ja luulin miehen lähettäneeni! — lisäsi hän synkästi itsekseen.
Mutta kersantti, joka luultavasti oli ottanut muutamia matkanaukkuja jo ennen taloon tuloaankin ja nyt oli kaatanut olutta entisen päälle, ei tahtonut hellittää hyvää puheen ainetta.