— Älä murjota, ukkoseni! — jatkoi hän samaan tapaan. — Te talonpojat elelette niin paljon härkäin ja lammasten parissa, että teistä itsestännekin viimein tulee paksupäitä. Jos olisit hiukan kohteliaampi kuin olet, lähettäisit jonkun sievän tytön tyllykän täyttämään tuoppini, josta jo pohja paistaa … se on niin tyhjä kuin sinun oma kallosi. Mutta te nauristurvat ette ymmärrä, mikä kunnia teille tapahtuu, kun kuninkaan kersantti alentuu olemaan vieraananne. Tiedä sinä, ukkorähjä, että sotamies on tähän aikaan herra, hänellä on nimi, joka joltakin helähtää, sillä hänellä on miekka, joka helähtää. Mutta te, vetohärät, teillä on vain puuroa päässä ja nauris rinnassa. Maljasi, ukko … urhoollisen luutnantti Bertelin terveydeksi! Etkö tahdo juoda rehellisen ritarin maljaa? … huuti, hävytön!
Ja oman arvonsa tunnossa uskalsi kersantti lyödä nyrkkinsä pöytään niin, että lautaset tanssivat ja kömpelöt puuvaditkin olivat vähällä hypätä lattialle täysineen päivineen.
Ensimmäinen vaikutus tästä raa'asta pilanteosta oli se, että kuusi tai kahdeksan miestä karkasi pystyyn istuttaakseen kouraan tuntuvalla tavalla kutsumattomaan vieraasen kunnioitusta talonpojan nimeä kohtaan. Mutta vanha Perttilä ennätti ennen. Ulkonaisesti rauhallisen näköisenä oli hän noussut seisoalleen, läheni kersanttia vakavin askelin ja tarttui sanaakaan sanomatta häntä vasemmalla kädellä niskaan ja oikealla selkään, nosti hänet penkiltä, kantoi ovelle ja nakkasi Pentti Ristonpojan suin päin rikkatunkiolle rappusten eteen. Niin ällistynyt oli iloinen kersantti, että hän tuskin älysi kohottaa jäntevät kätensä vastarintaan — silloin, jos hän olisi sen tehnyt, hänen seitsenkymmenvuotias vastustajansa tuskin olisi päässyt voitolle epätasaisessa ottelussa.
— Mene, — huusi Perttilä hänen jälkeensä, — ja pidä se, minkä sait, muistonasi Isokyrön talonpojista!
Ei mikään vaikuta luonnonlapseen niin voimakkaasti kuin häikäilemätön rohkeus ja ruumiillinen voima. Kun vanhus palasi tupaan, osoitti hänen väkensä hänelle suosiotaan, jopa ihastustaankin. Unhotettu oli tuo hetkellinen epäsopu, joka äsken oli tehnyt vihamiehet isännästä ja palvelijoista. Kilpailu auran ja miekan välillä on yhtä vanha kuin maailma. Nuijasota, joka oli syntynyt tästä kilpailusta ja melkoisesti sitä kiihoittanut, oli vielä tuoreessa muistissa. Nämä talonpojat, joiden itsenäisyys ei, niinkuin monen muun heidän maanmiehensä, koskaan ollut taipunut hovin herrojen ikeen alle, iloitsivat nähdessään, että heidän arvoaan ja oikeuttaan puolustettiin sotamiehen ylpeyttä vastaan; he unohtivat, että ennen pitkää monen heistä ehkä täytyisi pukeutua sotatakkiin ja taistella isänmaan puolesta. Vanha talonpoikaispäällikkökin oli, onnistuneesta teostaan iloissaan, unohtanut synkkämielisyytensä; kerrankin pitkien aikojen perästä nähtiin hymy hänen huulillaan, ja kun ateria oli syöty, alkoi hän kertoa joukolleen vanhoja seikkailujaan.
— En koskaan unohda, kuinka me löylytimme sitä vanhaa lurjusta Aaprahammi Melkiorinpoikaa, joka täällä Kyrössä vangitutti parhaat talonpoikamme ja pieksätti niitä kuin pahantekijöitä. Viidenkymmenen huovin kanssa oli hän vetäytynyt pohjoiseen päin. Oli talvista aikaa, hän oli hieno herra, sai nuhayskän pakkasessa ja ajoi käärittynä komeaan sudennahkaturkkiin. Kun hän lähestyi Kokkolan kirkkoa, paneusimme me väijyksiin katajikkoon, karkasimme kuin jehut hänen päällensä ja löimme kuoliaiksi kaksikolmatta hänen huoveistaan, ja hänet itsensä peittosimme me mustelmille, mutta joka kerta kuin hän näki lyönnin tulevan, veti hän sudennahkan korvilleen, niin ettei siinä kelmissä mikään tuntunut. Odotahan, sanoi Limingan Hannu Krankka joka meitä johti, se susi täytyy meidän nylkeä ja sen sanottuaan löylytti hän Aaprahammia niin tuimasti, että sen täytyi heittää komea turkkinsa. Krankalla ei ollut muuta kuin pusero parempaa vaatetta päällään ja kylmä oli, että kivet halkeilivat, ja niin arveli mies, että turkki oli hyvä olemassa ja heitti sen huomaamattamme omille hartioilleen. Mutta kun oli hämärä, niin emme me muut hoksanneet, että Krankalla oli herran turkki päällään, vaan aloimme vereksin voimin taas pölyttää samaa turkkia, jota ennenkin olimme tottuneet pölyttämään, ja varma on, että löyly siinä sähähteli Krankan kiukaista, mutta Aaprahammi Melkiorinpoika virkosi turkista päästyään ja juoksi nuttusillaan kaksi peninkulmaa Huusan taloon, siellä sitoi hänet Kokkolan Jaakko ja konna vietiin Tukholmaan. Kauan ei hänen tarvinnut surra sudennahkaansa, sillä ennen pitkää herttua erotti häneltä pään hartioista.
— Olkoon, — sanoi Larsson, joka kernaasti puolusti Flemingiä ja hänen miehiään, — olkoon, että sillä kertaa olittekin voitolla. Yksitoista huovia oli jäänyt henkiin, vaikka olivat kuolluksissa olevinaan; ne te riisuitte alastomiksi. Keskiyön aikana köntivät nuo puoleksi paleltuneet lukkarin taloon ja pääsivät huoneeseen; mutta aamulla tahdoitte te pistää heidät elävältä jään alle, niinkuin teitte Uronjoella. Susia olitte ettekä ihmisiä. Jokihan oli niin matala, että teidän täytyi hangoilla työntää miehet avantoon, ja kun eivät tahtoneet sinne mennä, löivät naisenne heitä vesiämpäreillä päähän.
— Pidä suusi, Larsson, sinä et tiedä, mitä kaikkea Suitian Klaus teki — vastasi Perttilä vihaisesti. — En sano mitään kaikista niistä, joita hän ja hänen miehensä tappoivat ja kiduttivat. Mutta muistatko Severi Sipinpoikaa Sorsankoskella? Saarrettuaan talonpojat käski hän henkisoturinsa piilulla mestata heidät yksitellen, mutta mies ei jaksanut katkaista kaulaa useammalta kuin kahdeltakymmeneltä neljältä ja pyysi herran itsensä jatkamaan. Silloin suuttui herra ja antoi ensin huoviensa hakata henkisoturin neljään palaseen, jonka tehtyä pakotti talonpojat hakkaamaan toinen toisensa palasiksi viimeiseen mieheen.
— Mutta mitenkä teitte te, peijakkaan pojat, Pietari Gumsen talossa? Väkenne hävitti talon, ikkunat särettiin, karja teurastettiin ja katkaistut päät pantiin suut auki pönkitettyinä ikkunoihin kummittelemaan. Senjälkeen sahattiin harjavuolet niin heikoiksi, että kun väki palasi kotiin, koko huone sortui heidän päälleen. Ja kun olitte vanginneet erään ratsumiehen, ammuitte häneen kuin maaliin nuolillanne…
— Ei kannata sinun puolustaa Suitian Klausta. Muistatko sen naisen, jonka luo eräs Akseli Kurjen ratsumiehistä tuli ja tappoi häneltä lapsen äidin omain silmäin edessä. Sitä ei äiti parka voinut sietää, vaan tarttui keskenkasvuisen tyttönsä kanssa juopunutta miestä vyötäisiin, löi häntä korennolla otsaan ja pisti sitten pyörtyneen miehen avantoon. Mutta sitten tuli Klaus-herra ja hakkautti saman naisen keskeltä kahtia…