Päivä oli juuri noussut. Laivassa vallitsi tuo merielämän yksitoikkoinen hiljaisuus, joka syntyy aamulla aina silloin kuin ei mikään vaara uhkaa. Osa miehistöstä oli vielä levolla kannen alla, ainoastaan alipäällikkö, joka oli puettuna hollantilaiseen karvatakkiin, käveli edestakaisin peräkannella, perämies seisoi äänetönnä ruotelissaan, tähystelijä maston nenässä katseli sanaakaan virkkamatta eteensä ja siellä täällä näkyi etukannella joku matruusi, mikä kiinnittäen jotakin nuoran päätä, mikä kenkiään paikaten, mikä kantaen puita keittiöön, mikä puhdistellen kanuunoita, joilla oli määrä ampua tervehdyslaukaukset satamaan tultaessa Korsholman kohdalla. Nykyajan kankea sotakuri oli silloin melkein tuntematon; ei ollut univormuja, ei vihellyspillejä eikä noita monenlaisia komentosanoja, jotka tätä nykyä ovat niin pitkälle kehittyneet. Sotalaiva ei eronnut kauppalaivasta juuri muuten kuin suuruudeltaan, jonka lisäksi edellinen oli varustettu kanuunoilla ja muilla aseilla sekä lukuisemmalla miehistöllä ja päällystöllä. Kun muistaa, ettei siihen aikaan ollut kahvia eikä viinaa aamukylmään nautittavaksi — hollantilaisilta oli kuitenkin jo opittu käyttämään suutupakkaa tähän tarkoitukseen — niin huomataan helposti, että merielämää Maria Eleonoralla ei voida verrata elämään edes köyhimmälläkään nykyajan sotalaivalla.
Lähellä peräkannen viheriäksi maalattua reunaa seisoi kaksi naisolentoa väljiin, mustasta villavaatteesta tehtyihin matkapäähineihin käärittyinä. Toinen näistä matkustajista oli pienikasvuinen, hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja silmät harmaat ja terävän tirkistävät; hän oli tavattoman huolellisesti kääriytynyt paksuun Nürnbergin huovasta tehtyyn höllykkään. Toinen oli pitkä ja solakka, yllään ruumiinmukainen, kärpän nahkalla reunustettu viitta mustasta sametista. Laivan reunaan nojaten katseli hän synkkämielisen näköisenä ohi rientävää aaltoa ja laivan poreilevaa vanavettä; hänen kasvojaan ei voinut kannella olija nähdä, mutta joka olisi voinut nähdä ne aallon kuvastuksessa, hän olisi saanut nähdä ihanat, kalpeat kasvot, joista kaksi mustaa silmää säteili kirkkaampina kuin loisteleva aallon pinta.
— Pyhä Maria, — huudahti vanha, puhelias nainen paksulla alasaksan murteella, — milloin tulee loppu tästä kurjuudesta, johon pyhimykset ovat meidät tuominneet meidän syntiemme tähden? Sano, rakkahin neiti, missä paikassa maailmaa me nyt olemme? Minusta tuntuu kuin olisi jo kulunut kokonainen vuosi siitä kuin purjehdimme ulos Stralsundin satamasta, enkä ole pitänyt enää päivistä lukua sen jälkeen kuin lähdimme Tukholmasta, siitä kerettiläisten kaupungista. Joka aamu luen herättyäni seitsemän avea ja seitsemän pater nosteria, niinkuin arvoisa isä Hieronymus neuvoi meidän tekemään varjelukeinoksi aaveita ja taikuutta vastaan. Eihän tiedä, eikö maailma jo loppunekin täällä, näin kaukana pyhästä oikeauskoisesta kirkosta ja kristityistä ihmisistä. Eihän tällä merellä, tällä inhoittavalla merellä näy ääriä olevankaan. Toista oli Main-virta, joka niin rauhallisesti virtasi meidän pienen torni-ikkunamme alla Würzburgissa. Sano, rakas neiti, eikö maailma lopu tuonne taivaan rantaan ja emmekö laske täysin purjein suoraan kadotukseen?
Tuo pitkä ja solakka, samettiviittaan puettu tyttö ei näkynyt kuuntelevankaan suulaan duennansa mielenpurkauksia. Nuo tummat, säteilevät silmät katselivat haaveellisina pitkien, mustien ripsiensä alta meren pintaa pitkin niinkuin olisivat koettaneet sen laineilta saada selitystä sydämen sekaviin unelmiin. Ja kun joskus pitkä, pyöreäselkäinen hyökylaine vyöryi esiin ulapalta muistona menneistä myrskyistä ja laiva hiljalleen kallistelihe niin, että laita läheni veden rajaa ja aalloissa oleva kuva läheni kannella olevaa, silloin vilahti noilla ihanilla, vaaleilla kasvoilla hymyily, jossa oli sekä alakuloisuutta että ylpeyttä, ja huulet liikahtivat melkein kuulumattomin sanoin uskoakseen aalloille hänen salaisimmat ajatuksensa.
— Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä elämässä rakastaa!
Sitten lisäsi hän tämän ajatuksensa innostamana:
— Miksi en siis rakastaisi suurta miestä?
Ja hän kuiskasi nämä sanat rajattomalla riemulla. Mutta samalla pudisti sisällinen väristys hänen hentoa ruumistaan, synkkä salama välähti hänen mustista silmistään ja hän virkkoi melkein vapisten:
— Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä maailmassa vihata!
— Miksi en siis vihaisi?…