Hän ei lopettanut lausettaan. Hän nojasi päänsä laivan reunaan, hänen silmäinsä salama sammui, ja sen sijalle ilmaantui kostea kyynel. Kaksi toisilleen vihamielistä haltijaa taisteli tämän hehkuvan sielun anastamisesta. Toinen sanoi: rakasta! Toinen kuiskasi: vihaa! Ja hänen sydämensä vuoti verta tässä kamalassa taistelussa enkelin ja hornan hengen välillä, jotka tappelivat hänen sielustaan.

On tarpeetonta mainita, minkä lukija varmaankin jo on arvannut, että tuo solakka tyttö Maria Eleonoran kannella ei ollut kukaan muu kuin Regina von Emmeritz, tuo nuori haaveilija, joka Frankfurt am Mainissa tahtoi kääntää katoliseen uskoon kuningas Kustaa Aadolfin. Kuningas, joka tunsi ihmissydämen, oli syystä kyllä ajatellut, että tuo intohimoinen tyttö voitaisiin saada tekemään mitä tahansa, jos hänet edelleenkin jätettäisiin jesuiittain käsiin. Ei hän ollut sentähden kostonhimosta, joka tunne ei asunut hänen suuressa sielussaan, päättänyt lähettää häntä kauas vieraasen maahan, jossa mustat kiusaukset eivät häntä enää saavuttaisi, vaan oli se tapahtunut jalosta, inhimillisestä säälistä nuorta, suurilla luonnonlahjoilla varustettua naista kohtaan. Lukija muistanee, että kuningas lausui tämän aikomuksensa jo tuona merkillisenä Frankfurtin kaupungin toimeenpaneman juhlan jälkeisenä yönä; ja kesemmällä lähetettiin neiti Regina Stralsundin ja Tukholman kautta vanhan, ankaran rouvan, Martta Ulfsparren luo Korsholmaan. Ei hän aavistanut tuo jalo kuningas, että se salaperäinen valta, jonka käsistä hän tahtoi pelastaa kauniin vankinsa, seuraisi häntä Suomen kaukaisiin seutuihinkin. Sillä neiti Reginalla oli vapaus valita seuraajakseen yksi luotettavimmista palvelijoistaan, eikä hän valinnut siksi iloluontoista, vaaleaveristä, hyvää hengetärtään Kätcheniä, joka lähetettiin kotipuoleensa Baijeriin, vaan valitsi hän imettäjänsä, vanhan Dorthen, joka jesuiittain palkkaamana jo kauan oli pitänyt yllä uskonvimman liekkiä nuoren tytön sielussa. Niin oli tuo hyljätty, onneton olento siis yhä edelleenkin avuton sitä pimeyden valtaa vastaan, joka lapsuudesta pitäen oli kauheihin opinkappaleihinsa kietonut hänen jalotunteisen, hellän sydämensä. Ja tätä valtaa voittaakseen ei hänellä ollut aseena muuta kuin yksi ainoa, vaikka kyllä voimakas tunne, ihailunsa ja haaveellisen rakkautensa tunne suurta Kustaa Aadolfia kohtaan, jota hän samalla kertaa vihasi ja rakasti, jonka hän olisi voinut kuolemaan syöstä ja jonka vuoksi hän kuitenkin olisi ollut valmis itse kuolemaan.

Älykäs Dorthe näkyi aavistavan emäntänsä ajatukset, hän nojautui eteenpäin, siristi pieniä silmiään ja sanoi tuolla tuttavallisella äänellä, jonka hänen asemassaan olevat palvelijat niin helposti omistavat: — Ai, ai … vai ovat asiat niin? Tulevatko ne taas ne syntiset ajatukset kerettiläiskuninkaasta ja hänen joukostaan? Paholainen on viisas ja tietää mitä tekee. Kun hän tahtoo saada pauloihinsa tavallisen kevytmielisen tytön heilakan, lähettää hän hänen eteensä nuoren, punaposkisen keikarin, jolla on pitkät, kauniit hiukset ja ritarillinen ulkomuoto. Mutta kun hän tahtoo saada haltuunsa hyljätyn tyttöparan, joka on aatteiltaan jalo ja ylevä mieleltään, silloin pukeutuu hän komean sankarin haahmoon, semmoisen, joka valloittaa linnoja ja voittaa sotajoukkoja, ja vähän välittää silloin tämä lapsiparka siitä, että tuo ylpeä voittaja on hänen kirkkonsa ja uskonsa pahin vihollinen ja miettii yöt ja päivät niiden häviötä.

Regina käänsi kosteat, säteilevät silmänsä pois merestä ja katseli sanomattomalla epäilyksellä vanhaa neuvojaansa. — Sano, — virkkoi hän melkein kiivaasti, — onko mahdollista olla samalla haavaa jalo kuin enkeli ja ilkeä kuin peto? Onko mahdollista olla samalla haavaa maailman suurin ja vihattavin mies?

Regina katseli taas merelle. Aamun hiljainen rauha väikkyi kimmeltäväin ulappain yllä ja kehoitti lepoon sydämen myrskyjä. Nuori tyttö vaikeni.

Dorthe vastasi: — Hedelmistään tunnet sen, mikä paha on. Ajattele vain, rakas neiti, mitä kaikkea pahaa tuo jumalaton kuningas onkaan tehnyt kirkollemme ja meille? Tuhansittain on hän kaatanut sotilaitamme, ryöstänyt on hän linnamme ja luostarimme, nunnat ja pyhät isät on hän heidän asunnoistaan karkoittanut, ja hurskasta isä Hieronymusta ovat hänen pakanalliset suomalaisensa kauheasti kiduttaneet ja silponeet. Meidät hän on ajanut maanpakoon maailman ääriin…

Taas Regina katseli saaria ja selkiä, jotka loistivat aamun vienossa valossa. Kun tuo musta haltija kuiskasi hänen korvaansa vihaa ja vainoa, tuntui ihana luonto saarnaavan vain pelkkää rakkautta. Jo oli hän lausumaisillaan tuon hurmaavan ajatuksensa: mitäpä siitä, vaikka hän olisikin tuhansia kaatanut, karkoittanut munkkeja ja nunnia, vaikka olisi ajanut meidätkin maanpakoon, mitä merkitsee kaikki tuo, jos hän vain on suuri ihmisenä ja toimii oman uskonsa innostuttamana! Mutta hän vaikeni pelosta, hän ei uskaltanut rikkoa koko entisyyttään vastaan. Hän tarttui sen sijaan muutamaan Dorthen sanaan, ikäänkuin haihduttaakseen sitä vihan ja kirouksen ukkospilveä, joka kietoi hänen sydämensä mustaan vaippaansa keskellä tätä levollista, lempeää maisemaa.

— Tiedätkö, Dorthe, — sanoi hän, — että suomalaiset, joita niin vihaat, asuvat tämän meren rannalla? Näetkö tuolla kaukana idässä tuon matalan maan? Se on Suomenmaa. En ole vielä nähnyt sen rantoja, mutta en voi kuitenkaan vihata sitä maata, jota näin kaunis meri huuhtelee. En voi ajatella, että pahoja ihmisiä voisi elää näin ihanan luonnon keskessä.

— Kaikki pyhät meitä varjelkoot! — huudahti Dorthe tehden ristinmerkin laihalla kädellään. — Onko tuo Suomenmaa? Pyhä Patrikki varjelkoon meitä koskaan astumasta jalkaamme noille kirotuille rannoille! Rakas neiti, ettekö sitten ole koskaan kuullut, mitä tuossa maasta ja sen pakanallisesta kansasta kerrotaan? Siellä vallitsee ikuinen yö, siellä lumi ei koskaan sula, villit pedot ja vielä villimmät ihmiset makaavat siellä vierekkäin vuorien luolissa. Metsät ovat niin täynnä hiisiä ja lempoja, että kun yhtä nimeltään huutaa, kohta matelee niitä sadoittain esiin kivien ja kantojen takaa. Keskenään loitsivat ihmiset toisiaan kaikenlaisella pahalla, niin että kun joku vihaa toistaan, heti muuttaa hän vihamiehensä sudeksi tai siaksi, ja joka sana, minkä he lausuvat, muuttuu siksi, mitä sillä tarkoitetaan, niin että kun tahtovat tehdä veneen tai kirveen, niin sanovat vain ja se syntyy.

— Sinä kuvaat heitä sattuvasti, — sanoi Regina, hymyillen pitkästä aikaa, sillä meren tuoreus teki hyvää hänen haaveelliselle mielellensä. — Onnellinen on todellakin se maa, jossa saadaan se, mitä toivotaan, paljaalla sanan voimalla. Jos olen nälissäni ja haluan kaunista hedelmää, sanon vain: omena! ja kohta on minulla omena. Jos minulla on jano, virkahdan: lähde! ja kohta helmeilee lähde edessäni. Jos surut minua painavat, sanon: toivo! ja toivo palaa. Ja jos ikävöin rakastettua ystävää, mainitsen vain hänen nimensä ja hän seisoo vierelläni. Ihana maa olisi Suomi, jos se olisi semmoinen maa. Vaikka eläisimmekin petojen kanssa lumihaudassa, katsahtaisimme vaan toisiimme ja sanoisimme: isänmaa! Ja samalla hetkellä istuisimme käsikkäin Mainin rannalla lehmusten siimeksessä, siellä, missä istuimme silloin kuin olin lapsi, ja kotiseutumme satakielet soittaisivat meille niinkuin ennen muinoinkin suloisia säveliään.