Kun linnan piha taas oli käynyt tyhjäksi, uskalsivat Martta-rouva ja hänen apumiehensä käydä lähempää tarkastelemaan taistelua valleilla. Tuo urhakka emäntä ei malttanut hänkään olla omalla tavallaan osaa ottamatta kahakkaan, ja taas kuultiin hänen korkealla äänellä huutavan talonpojille: — Se on oikein, pojat, rummuttakaa päälle vaan, antakaa palikkain pyöriä! Moni on saanut tanssia huonommankin soiton mukaan. — Ja sotamiehille huusi hän: — Olkoon terveydeksi, lapseni, pitäkää hyvänänne illallinen, Korsholmassa tarjotaan mitä taidetaan! Älkää yhtään hätäilkö, noita-akkanne on hyvässä turvassa, ja jos tarvitaan, on Korsholmassa lukkoja ja säppiä teidänkin varallenne, roistot!
Onnen oikut ovat käsittämättömät. Näkyi olevan jossakin kirjoitettu, että Martta-rouvan piti tulla valheesta kiinni ilonsa ylimmillään ollessa ja kaikkien hänen varokeinojensa joutua häpeään. Sillä samalla hetkellä nähtiin pitkä ja musta naisolento vallien korkeimmalla kohdalla kuutamon valaisemaa yöllistä taivasta vasten.
Hämmästyksestä takertuivat sanat Martta-rouvan kurkkuun, kun hän tunsi tuon olennon lukkojen taa telkeämäksi vangiksi. Kuinka Regina oli voinut päästä lukittujen ovien ja suljettujen ikkunain kautta, se oli hänelle niin selittämätön arvoitus, että häneenkin tarttui tällä hetkellä usko vieraan tytön liitosta pimeyden valtain kanssa. Hän unohti ruveta ottamaan kiinni pakolaista ja jäi odottamaan, että suuret, mustat siivet kasvaisivat hänen hartioilleen ja hän jättiläiskorppina lentäisi tiehensä. Lukija voi helpommin arvata asian oikean laidan. Taistelun melu ja kanuunain laukaukset olivat kuuluneet Reginan yksinäiseen kamariin. Joka hetki odotti hän jo pyöveleitään, jotka veisivät hänet varmaan kuolemaan, ja niin ihanaa oli hänestä kuolla marttyyrikuolema uskonsa tähden, että hänen levottomuutensa vain kasvoi kasvamistaan, kun rähinä tuolla alhaalla ei lakannutkaan eikä ketään kuulunut tulevaksi häntä noutamaan. Lopulta välähti hänen haaveelliseen mieleensä ajatus, että pimeyden ruhtinas ehkä kadehtii hänen ihanaa kohtaloaan ja että taistelu tuolla alhaalla on hänen toimeenpanemansa, jolla hän tahtoo estää hänet kunniakkaasta kuolemasta ja sen sijaan pakottaa hänet kuihtumaan vankilassa ilman voittoa ja riemua. Hän muisti laulavan naisen neuvon, solmi yhteen lakanoita ja huiveja ja laskeutui niitä myöten valleille ja oli ennen pitkää kaikkien taistelevien nähtävänä.
Mutta niin pian kuin he keksivät tuon pitkän olennon tuolla ylhäällä kuutamossa, valtasi heidät sama taikauskoinen pelko, joka äsken oli kangistanut Martta-rouvan vikkelän kielen. Taistelu taukosi vähitellen itsestään ja sitä kesti enää vain etäisemmillä paikoilla; ystävä ja vihamies joutui saman kauhun valtaan ja lähinnä valleja syntyi niin suuri hiljaisuus, että sinne kuului meren kaukainen kohina.
Ja silloin puhui neiti Regina äänellä niin kuuluvalla ja heleällä, että jos hänen ruotsinpuheensa ei olisi ollut niin outoa, kaikki ympärillä seisovat olisivat ymmärtäneet, mitä hän sanoi. — Te Belialin lapset, — sanoi hän ensin vähän värähtelevällä, mutta sitten lujalla ja rauhallisella äänellä, — te vääräuskoiset, miksi viivyttelette henkeäni ottamasta? Tässä seison minä aseetonna, suojatonna, korkea taivas pääni päällä ja maa ja meri jalkojeni juuressa, ja sanon teille: teidän Lutherinne oli väärä profeetta; ei ole mitään autuutta paitsi yhteisen, oikeauskoisen, katolisen kirkon helmassa. Kääntykää sentähden pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten puoleen sekä tunnustakaa paavi Kristuksen jälkeläiseksi maan päällä, niinkuin hän toden totta onkin, että hän torjuisi päänne päältä Pyhän Yrjänän miekan, joka jo on kohotettu teitä tuhoamaan. Minut voitte tappaa, minä kuolen kernaasti uskoni oikeuden vuoksi; tässä minä olen, miksi viivytte? Lyökää minua, minä nauran teille, te vääräuskoiset; minä ylenkatson teidän uskoanne!
Oli neiti Reginan onni, etteivät hänen sanojaan ymmärtäneet ne, joille ne puhuttiin. Sillä niin suuri oli luterilaisuuden voima tänä kuohuvana aikana, jolloin valtakunnat ja kansat sen hyväksi uhrasivat onnensa ja elämänsä, että halvin ja typerinkin hehkui palavaa intoa ja sokeaa vihaa paavia ja hänen miehiään vastaan — minkä karkeat, mutta luonnontuoreet vanhat virsikirjamme yllin kyllin osoittavat. Olisipa vain tämä väkijoukko, olivatpa sitten talonpoikia tai sotamiehiä, kuullut Reginan paavia ylistelevän ja sanovan Lutheria vääräksi profeetaksi, armotta olisi se repinyt hänet palasiksi. Nyt sitävastoin suhisivat nuoren neidon sanat kuin oudot äänet heidän ohitsensa; he näkivät vain hänen rauhallisen ryhtinsä, ja se kunnioitus, jota rakkaus ja onnettomuus aina herättävät, vaikutti tuohon äsken niin kiihkoiseen laumaan sen, että he seisoivat siinä epätietoisina, mitä heidän oikeastaan olisi ajatteleminen ja tekeminen. Turhaan odotti Regina taas kuolemaansa. Hän astui alas valleilta, meni peloissaan väistyvää joukkoa vastaan, jokainen näki, että hän oli täydellisesti turvaton. Mutta kuitenkaan ei kukaan uskaltanut kohottaa kättään häntä vangitakseen. — Ei se ole ihmisen luuta ja lihaa tuo, se on varjo, — virkkoi muuan vanha vöyriläinen. — Kuun näen hänen lävitsensä paistavan.
— Se nyt äkkiä nähtäneen, — huusi muuan pörröinen ilmajokelainen ja laski jotenkin raskaasti karhean kätensä Reginan hartioille. Hetki oli ratkaiseva. Nuori neitonen käännähti päin ja katsoi miestä kasvoista kasvoihin noilla tummilla, syvillä ja loistavilla silmillään, niin että tämä kummallisen tunteen valtaamana veti kätensä pois ja luikki häpeissään tiehensä. Häntä seurasivat useat muutkin lähinnä, seisoneista. Ei kukaan voinut selittää noiden mustien, kuutamossa kiiltelevien silmien salaperäistä voimaa, mutta kaikki sen tunsivat. Hetken kuluttua oli paikka Reginan ympärillä tyhjä, taistelu oli lakannut ja vihdoin viimeinkin saapunut vartijaväki lopetti mellakan vangitsemalla uppiniskaisimmat.
Mutta vielä kauan jälkeenpäinkin kesti tuota nuijasodan synnyttämää kilpailua talonpoikien ja sotamiesten välillä, uutteran auran ja voittoisan miekan välillä, joista toinen on aina ollut Suomen kunnia, ja joista toinen tähän aikaan lensi tupestaan kesyttämään itseään Rooman keisaria.
Reginasta sanottakoon tällä kertaa vain, että hän vastustelematta, vaikkakin haikeasti huoaten kadotettua marttyyrikruunuaan, antoi viedä itsensä takaisin pimeään, yksinäiseen vankihuoneeseensa. Mutta Perttilä palasi tyttärineen Isokyröön, isä mietiskellen sukunsa tulevaa suuruutta, tytär entisiä iloja ajatellen. Meidän on muistettava, että kaikki tämä tapahtui kahden päivän kuluessa kesällä v. 1632, siis ennen Kustaa Aadolfin kuolemaa, josta ensimmäisen kertomuksen alussa on kerrottu.
Kului päiviä ja kuukausia ja ihmisten kohtalot vaihtelivat, mutta siivekkään sanan tulee lennostaan lakata ja vaieta vastaisia hämyhetkiä odottaessaan. Sillä välskärin kertomus kesti, niinkuin kestää lasten ilo tai suru, yhden illan — käyden lyhyeksi niille, jotka sitä kuuntelivat ystävinä, pitkäksi ehkä muille. Mutta ei koskaan katkennut tarinan lanka keskeltä kahtia, etteivät nuoret ja vanhat olisi ajatelleet: pian saamme kuulla lisää. Se täytyi välskärin aina luvata. Paljo onkin hänellä vielä kertomatta kahden suvun kohtaloiden vyyhdestä, joka vasta on puoleksi keritty, mutta jota varmaankin vielä keritään, joskaan ei loppuun, niin ainakin "pasmaan" merkiksi siitä, että lanka on niin pitkä kuin pitääkin.