Niin pian kuin sotamiehet huomasivat, että heitä ulkoapäin ahdistettiin, koettivat he peittää hämmästyksensä huutoihin ja uhkauksiin. Epävarmoina vihollisen miesluvusta alkoivat muutamat jo ajatella pakoretkeä rautapiikeillä varustetun lankun yli; toiset luulivat jo olevansa tekemisissä kokonaisen kummitusjoukon kanssa, jonka tuo vieras noita-akka oli avukseen manannut, ja rohkeimpainkin polvet alkoivat jo tutista. He selvisivät kuitenkii pian erehdyksestään, kun kuulivat kummitusten puhuvan selvää Maalahden ruotsia ja Isokyrön suomea. Kun ulkona oleva vihollinen oli päässyt portin luo ja täyttänyt sen niin, ettei kukaan päässyt siitä ulos, syntyi kuin yhteisestä sopimuksesta molemmin puolin hiljaisuus, jonka kestäessä kuului kaksi ääntä, toinen jostakin linnan ikkunasta ja toinen ulkovallilta, molemmat yht'aikaa.
— Enkö minä jo sanonut teille, — huusi Martta-rouva ikkunasta, — enkö jo sanonut teille, juopporatit, että pitää miettiä seitsemän kertaa päänsä ympäri, ennenkun sormensa pistää loukkuun, ja jos kettu on tarttunut hännästään rautaan, ei auta muu kuin purra se poikki! Suuri suu vaatii myös leveän selän ja pitäkää nyt hyvänänne, mitä tulette saamaan!
Ja sen sanottuaan vetäytyi Martta-rouva pois ikkunasta, liekö pelännyt pilaantuneita nauriita.
Valleilta tuleva ääni oli vanhan ukon vielä voimakas ääni, joka huusi sotamiehille:
— Tahdotteko heittää pois aseenne ja antaa meille johtajanne, niin saatte muut palata rauhassa kotiinne. Ellette tahdo, niin tästä on syntyvä tanssi, jonka vertaista ei Korsholmassa ole ennen nähty, ja me kyllä pidämme huolen siitä, että viulut vinkuvat.
— Vieköön saksansaakeli sinut, moukka! — huusi linnan pihalta iloisen kersantin Pentti Ristonpojan tuttu ääni. — Kyllä minä opetan sinua, blitz-donner-kreuz-Pappenheim, kehoittamaan rehellisiä sotapoikia häpeälliseen antautumiseen. Eespäin, pojat, puhdistakaamme portin edusta ja ajakaamme nuo roistot puuroansa popsimaan!
Onneksi ei kellään sotamiehistä ollut ampuma-aseita ja harvalla oli miekkaakaan vyöllään, koska nostokkaille ei vielä oltu niitä uskottu. Useimmilla oli, paitsi sammuvia kekäleitä ja aisankappaleita, ainoastaan halkoja, joita olivat ohimennessään temmanneet halkopinoista. Näin varustettuina ryntäsivät pihalla olijat porttia vastaan.
Ensi yrityksessä saivat sotamiehet seipäistä ja aidaksista niin, että heidän täytyi verisin päin vetäytyä takaisin. Mutta ennen pitkää tuli tungos portissa niin suureksi, ettei voitu kättä käännähyttää, vielä vähemmän sitä kohottaa tappeluun, ja nyt syntyi etumaisten kesken hurja painiskeleminen, sill'aikaa kuin ulommaiset kummaltakin puolelta tunkivat päälle ja lopulta litistivät etumaisia niin, ettei kukaan kyennyt kättä eikä jalkaa liikahuttamaan ja joka hetki oltiin vaarassa puristautua kuoliaiksi. Turhaan koettivat rautaiset käsivarret kaataa kumoon vihollisia, turhaan leveät hartiat koettivat tunkeutua joukon läpi. Lopulta tuli paino sisästä päin niin suureksi, että talonpoikain etumaiset rivit hajaantuivat tai kaatuivat kumoon ja noin toinen puoli sotamiehistä murtautui vallin ulkopuolella olevalle aukealle paikalle, jotavastoin toinen osa uudelleen suljettiin linnan pihaan.
Nyt vasta päästiin todenteolla tappelemaan. Aseina käytettiin kepakoita ja halkoja, piiskoja ja nyrkkejä. Annettiin siinä monta iskua, joka paremmin olisi ollut paikallaan Isolanin kroaatteja vastaan, osoitettiin siinä urhoutta, jota paremmin olisi tarvittu Saksanmaalla. Sotamiesten miesluku oli suurempi, mutta kun se oli hajoitettuna kahteen joukkoon, joutui se sen vuoksi pian epäjärjestykseen. Osa nuoremmista nostokkaista pötki pakoon, toiset joutuivat tappiolle ja piestiin pahanpäiväisiksi, toiset taas, nuo sotaan tottuneet, vanhat sotamiehet, peräytyivät vallille, saadakseen selän suojaa ja puolustautuivat hurjan rohkeasti. Voitto näytti nyt ehdottomasti kallistuvan talonpoikien puolelle, mutta silloin syttyi taas tappelu uuteen tuleen, kun portinvartijat, joista suurin osa oli kiivauksissaan juossut valleille, työnnettiin rivakalla ryntäyksellä takaisin ja vapautetut sotamiehet juoksivat toveriensa avuksi. Nämä saivat siitä uutta rohkeutta ja ahdistivat talonpoikia kiihtyneellä raivolla; voitto kävi taas epävarmaksi ja molempain kiukku kasvoi sitä mukaa, kuta tasaväkisemmiksi tultiin.
Yli tämän meluavan ja huutavan, valittavan ja voitonriemuisen tappelun tuoksinan paistoi hopeankirkas kuu niinkuin taivaan silmä, valaisten rauhallisesti ja sovittavasti kaikkia maailman murheita ja tuskia. Kaikki lehdet kimmeltivät kuutamossa; puiden lehvillä ja kosteassa ruohikossa helmeili tuhannen tuhansia kastepisaroita; koko luonto hengähteli sanoin selittämätöntä sopusointua; viileä tuulenhenki kulki suurelta, kirkkaalta mereltä tullen yli rantaseutujen, loitolta kuului mainingin yksitoikkoinen kohina kaukaisia kareja vastaan ja illan tähdet kuvastelivat tummassa vedessä.