— Teidän armonne ei saa viipyä hetkeäkään, — jatkoi Meri kuuntelematta Reginan puhetta. — Ne ovat jo portilla ja Martta-rouva ei voi kuuden vartijansa avulla suojella teitä kahta sataa miestä vastaan. Pian, pian! Jos että pääse ulos ovesta, sitokaa yhteen lakanoita ja huiveja ja laskeutukaa alas siitä ikkunasta; minä otan täällä vastaan.
Regina alkoi jo käsittää, että vaara uhkasi, mutta sen sijaan, että olisi siitä pelästynyt, hän siitä jo salaisesti iloitsi. Olihan hän uskonsa marttyyri, heitetty kauas tähän raakalaisten maahan siitä syystä, että oli tahtonut käännyttää kirkon mahtavimman vihamiehen. Nyt on ehkä tullut se hetki, jolloin pyhimykset vihdoinkin antavat hänelle kalliisti ansaitun marttyyrikruunun. Miksi pakenisi hän sitä kunniaa, jota äsken oli laulaen ylistänyt? Eikö se ollut paha kiusaaja itse, joka tuon kalpean naisen haamussa tahtoi vietellä hänet pois tuosta kuolemattomasta kunniasta? Ja Regina vastasi: — Et dixit diabolus: da te praecipitem ex hoc loco, nam scriptum est: angelis suis mandavit de te, ut te tueantur, ne ullo modo laedaris.[10] Silloin kulki kuun valo muurin nurkan ohitse ja loi surullisen loistonsa kauniin naisen kasvoille. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Meri katseli häntä peloissaan ja ihmeissään … ja taas leimahti hänen mieleensä ajatus, että olento, jonka katse oli noin kummallinen ja jonka puhe oli noin outoa, ei voinut olla mikään muu kuin velho. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän pakeni, tietämättä miksi, kaupunkiin päin.
Mutta Reginan korviin kuului jo melua linnan pihalta. Juopunut lauma oli pysähtynyt tarkoin teljetyn portin eteen ja seisoi nyt siinä huutaen, kiroillen ja uhaten, ettei jättäisi kiveä kiven päälle koko linnasta, jos ei noita-akkaa heti paikalla annettaisi heidän käsiinsä. Mutta unestaan juuri herännyt Martta-rouva ei antanut niinkään helposti pelottaa itseään. Nuorena ollessaan oli hän ollut mukana paremmissakin piirityksissä ja tiesi, ettei suurilla sanoilla linnoja valloiteta. Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki, ajatteli älykäs rouva, ja antoi sentähden ruveta keskustelemaan antautumisesta pyytäen samalla tietää, mitä viholliset oikeastaan tahtoivat ja minkätähden he tahtoivat sitä, mitä tahtoivat. Mutta sill'aikaa kaivettiin esille piiloistaan puoli tusinaa ruosteisia pyssyjä, joilla linnan invaliidit varustettiin; nuo kuusi vanginvartijaa saivat aseikseen nuijia ja keihäitä; annettiinpa piioillekin käsky tarttua korentoihin, joista nuijasodan aikana moni Flemingin ratsumies oli saanut surmansa. Näin varustettuna luuli Martta-rouva jo voivansa keskeyttää kaikki sovinnon hieromiset. Hän astui itse portin taa ja alkoi sen läpi saarnan, jossa ei sanoja säästetty: — Te häpeämättömät roistot, — huusi urhakka eukko, — vieköön piru teidät kattilaansa kiehumaan, te juopot rentut! Korjatkaa luunne heti paikalla tahi, niin totta kuin minä olen Martta Ulfsparre, annan minä teille patukasta, niin että pakarat soivat, te riiviöt ja konnat, te päihtyneet porsaat, yöjuoksijat ja kunniattomat kelmit!
Patukka, joka oli rottingista palmikoitu ja jonka alinomaisia opetuksia linnan väestö kyllä oli saanut kokea, ei nyt kuitenkaan tehnyt ulkona oleviin odotettua vaikutusta. Ei liene myöskään yleisessä mellakassa niin tarkkaan kuultu Martta-rouvan manauksia, sillä yhä vaan ryskytettiin honkaista porttia, niin että se ulvahteli liitoksistaan. — Ulos noita-akka! — huusivat hurjimmat ja muutamat olivat jo alkaneet heittää sytykkeitä portin eteen.
Martta-rouvalla oli kaksi kömpelöä Kustaa I:n aikaista kanuunaa, joista toista kutsuttiin Haukaksi, toista Kyyhkyseksi. Niiden viattomana virkistyksenä oli jo kauan ollut ampua vastauslaukauksia laivoille, jotka mereltä tullessaan tervehtivät linnaa, sekä juhlatiloissa, niinkuin kuninkaallisten nimi- ja hääpäivinä, kuuluvalla äänellä tulkita yleisen velvollisuuden tunteita. Nyt olivat tosin vallit ulkopuolella silloista ainoaa suojustaa, tuota rautapiikeillä varustettua lankkuaitaa, joten kanuunat olivat helpommin vihollisten kuin piiritettyjen saatavissa. Mutta Martta-rouva oli arvannut oikein olettaessaan, että kanuunanpauke valleilta sekä peloittaisi vihollista että ilmoittaisi sotalaivalle ja kaupungille linnan hädänalaisesta tilasta. Hän käski senvuoksi parin vanginvartijan hiipiä kanuunain luo, ladata — paljaalla ruudilla tietysti — Haukka ja Kyyhkynen ja ampua, jonka tehtyään heidän tulisi kiireimmitten peräytyä takaisin linnaan.
Tämän toimenpiteen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Huuto ja melu lakkasivat yht'äkkiä ja Martta-rouva käytti tilaisuutta hyväkseen, antaakseen ulkona oleville vielä uuden läksytyksen: — Kuuletteko, metsärosvot, — huusi hän noustuaan tikapuille, niin että hänen valkoinen yönuttunsa näkyi kuutamossa puoli kyynärää portin yli, — jollette te siinä paikassa mene tiehenne kuninkaallisen majesteetin ja kruunun linnasta, niin ammutan minä teidät kanuunoillani, niin ettei jää riepuakaan päällenne, te sikahumalaiset räyhääjät! Ettekö tiedä, että äkäinen koira joutuu suden suuhun, ja sen minä sanon, että minä hakkautan teidät palasiksi, te rakkarit — minä murennan teidät mäskiksi ja heitän teidät sikojen…
Urhakka rouva ei kuitenkaan saanut lopettaa lausettaan. Joku tuolla ulkona oli löytänyt maasta pilaantuneen nauriin ja nakkasi sen kuutamossa paistavaa valkoista myssyä kohden niin taitavalla kädellä, että se sattui keskelle Martta-rouvan otsaa. Hän oli pakotettu ensi kerran elämässään antamaan suun vuoron toiselle ja vetäytymään pois. Joukko räjähti hillittömään nauruun ja samalla oli Martta-rouvan arvokin auttamattomasti mennyt heidän silmissään. Yhä rohkeammin ryntäsi vihollinen porttia vastaan, saranat taipuivat, lankut notkuivat, lopulta kaatui toinen puoli porttia kauhealla pauhulla sisään, ja koko piirittäjäin joukko syöksyi linnan sisäpihaan.
Nyt olisi voinut lyödä vetoa, että Martta-rouva olisi pakoitettu antautumaan. Mutta ei, nopeasti vetäytyi hän väkineen itseensä linnaan, telkitsi oven ja asetti pyssymiehensä ikkunoihin, uhaten ampua kuoliaaksi jokaisen, joka koetti tunkeutua sisään. Näin suuri uljuus olisi muulloin milloin tahansa tehnyt vaikutuksensa, mutta tuo hälisevä joukko ei kuullut eikä nähnyt mitään. Etumaiset alkoivat jo löytämällään rautakangella jyskyttää teljettyä ovea…
Silloin alkoivat takimmaiset huutaa ja hälistä ja kun muutkin katsahtivat taakseen, näkivät he, niin pitkälle kuin silmä kantoi epäselvään kuutamoon, päätä pään vieressä ja pyssyä pyssyn vieressä. Oli niinkuin olisi sota-armeija maasta kohonnut tyyten tuhoamaan kaikki rauhan rikkojat, vai olivatko kaikki Korsholman kuolleet sankarit nousseet aaveina haudoistaan kostamaan sitä väkivaltaa, jota tehtiin heidän vanhalle linnalleen?
Ymmärtääkseen, mistä nuo lähenevät varjomaiset olennot olivat siihen ilmaantuneet, on muistettava, että paljon lähiseudun kansaa oli kokoontunut nostokkaiden lähtöä katsomaan. On myöskin mainittava, että Isokyrön talonpoikaiskuningas oli jäänyt yöksi kaupunkiin arvattavasti toivoen Maria Eleonoran miehiltä saavansa kuulla jotakin Bertelistä. Sotamieskapakan palo ja meluavan joukon kulku Korsholmaan oli saanut koko Vaasan jaloilleen ja kun Meri hengästyksissään juoksi isänsä luo, rukoillen häntä pelastamaan vangittua neitiä, päätettiin kaikkialla noudattaa hänen pyyntöään. Pohjalainen on pian valmis tappeluun ja kun talonpojat saivat kuulla sotamiesten menettelystä heidän parasta miestään, Perttilän isäntää kohtaan, heräsi heissä vanha sotamiesviha. He unhottivat, että monen oma poika tai veli oli pukeutunut nostokkaan takkiin, eivätkä voineet mitenkään jättää näin mainiota tilaisuutta käyttämättä, kun sekä ihmisyyden nimessä että kuninkaan linnan puolustukseksi saatiin antaa sotamiehiä selkään. He marssivat siis Perttilän johtamina, noin sadan miehen suuruisena joukkona linnan avuksi; ne aseet, jotka kuutamossa näyttivät keihäiltä ja pyssyiltä, eivät olleet muita kuin tiepuolesta kiireesti temmatuita aidaksia ja seipäitä, joita tavallisestikin käytettiin aseina paikkakunnan suuremmissa kahakoissa.