— Nuijalla päähän, ettei jäsentä väräytä! — kirkui koukkunenäinen ja tuuheakulmainen lapualainen.
— Ja jos eivät anna häntä käsihimme, niin sytytämme tuleen koko
Korsholman. Polttakaamme huuhkaja pesäänsä! — lisäsi muuan raaka
Laihian mies.
— Parempi sekin kuin että valtakunta häviää, — huomautti kylmäverisesti muuan raippaluotolainen hylkeenampuja.
— Tuohta tänne ja tuli palamaan! — kiljui eräs vöyriläinen.
— Korsholmaan! Korsholmaan! — pauhasi kohta koko joukko. Ja omien sanojensa yllyttämänä, niinkuin usein tapahtuu, hyökkäsi kiihoittunut lauma tuvan suuren, avonaisen takan luo, raastaen itselleen niin monta palavaa halkoa kuin siinä sattui olemaan. Onnettomuudeksi sattui kuitenkin tuvan seinillä riippumaan tukuttain liinavihkoja. Muuan nostokkaista sattui heilauttamaan tuohustaan liika korkealle, liinat syttyivät palamaan, aukinaisesta ovesta kulkeva ilmanhenki antoi vauhtia tulelle ja tuossa tuokiossa paloi kapakan pirtti ilmitulessa. Kaikki sisällä olijat karkasivat ulos. Ei kukaan ehtinyt saada selville, miten se oli tapahtunut. — Se oli noidannuoli! — huusivat muutamat. — Se oli Korsholman velhon työtä! — kirkuivat toiset. Ja koko tuo raivoava lauma kiiruhti suin päin vanhalle linnalle.
7. KORSHOLMAN PIIRITYS.
Tuskin oli Meri — sillä tuo yksinäinen laulaja ei ollut kukaan muu kuin hän — käsittänyt raivoisan joukon aikomuksen, kun hän tuulen nopeudella riensi oikoteitä takaisin Korsholmaan. Elokuun kuutamossa, joka vuodatteli hopeitaan seudun yli, erotti hän vielä selvästi ikkunasta Reginan tummat kiharat, jotka yötäkin mustempina kuvastuivat pimeää huonetta vasten niinkuin varjo varjoa vastaan. Ja näiden kiharain alla kiilteli kaksi haaveilevaa silmää niinkuin tähti kimmeltää yöllisen lammen mustassa kuvastimessa. Meri parka ei saanut sanaa suustaan, kaikki hänen kuulemansa kummalliset huhut kohosivat kuin aaveina hänen mielikuvituksensa eteen. Hän, joka yksin istui tuolla ikkunan varjossa, eikö hän ehkä kuitenkin ollut etelämainen velho, joka itki siellä kovaa kohtaloaan pakotettuna noiden muurien sisässä elämään seitsemän kauneutensa vuotta ja sitten taas muuttumaan siksi, mikä oli ennen ollut: kamala kummitus, puoleksi nainen, puoleksi käärme?
Meri seisoi kuin kivettyneenä linnan muurien juurella.
Mutta yhä lähempää kuuluivat hurjan joukon huudot ja jo näkyivät soihdut lähenevän linnaa. Silloin voitti tuo taikauskoinen maalaisnainen luontonsa ja korotti äänensä parahiksi sen verren, että se voi kuulua ylös ikkunaan. — Paetkaa, neiti! — virkkoi hän kiireesti ruotsinkielellä, — paetkaa, suuri vaara uhkaa teitä, sotamiehet ovat hurjistuneet, sanotaan, että olette tahtonut murhata kuninkaan, ja henkenne on vaarassa!
Regina näki tuon kalpean haamun kuutamossa ja hänenkin mielikuvituksessaan heräsivät eloon kaikki ne kertomukset, joita hän oli kuullut tästä taikurien maasta. Kymmenen kuukautta oleskeltuaan ruotsalaisten seurassa oli hän oppinut heidän kieltään osaksi ymmärtämään; heti ei hän käsittänyt varoittajan tarkoitusta, mutta yksi ainoa sana riitti herättämään hänen huomionsa. — Kuningas? — virkkoi hän murteellisella ruotsinkielellä. — Kuka olet? Mitä puhut sinä suuresta Kustaa Aadolfista?