Silloin nousi yht'äkkiä vaaleaverinen nainen tuolla alhaalla istualtaan, kääntyi kaupunkiin päin ja näkyi kuuntelevan meluavia ääniä, jotka häiritsivät illan pyhää hiljaisuutta.
Neiti Regina seurasi tarkkaavasti tuntemattoman naisen liikkeitä ja nojautui ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin. Ilta oli tyyni ja hiljainen, loitolla vain kuului airon loisketta vedestä tai jonkin paimentorven surunvoittoinen, pitkäveteinen puhallus. Tuossa hiljaisuudessa, jota lisäsi ensimmäisten syyspimeäin outous, oli jotakin pyhää ja kunnioitettavaa. Sitä kummallisemmalta kuului se kaukainen meteli, joka kaupungista päin tullen häiritsi tätä hiljaisuutta. Ei se ollut meren kohinaa, ei kosken pauhua, ei kaukaisen kulovalkean räiskinää, vaikka se niitä kaikki muistutti. Se oli enemminkin hurjistuneen kansanjoukon huutoa, samalla raivoavaa ja apua anovaa … ja kohta sen jälkeen näkyi loimottavan tulen liekki kaukaa kaupungin pohjoisesta päästä.
Tuulen nopeudella riensi tuo muurin ulkopuolella istunut yksinäinen olento sinne päin, mistä vaara uhkasi… Me kiiruhdamme hetkeksi hänen edelleen.
Sotalaivan tulo oli pannut kuohuksiin kaikkien niiden nostokkaiden mielet, joiden oli määrä purjehtia sillä sotaan. Suru, ylpeys ja nautittu olut tekivät nekin tehtävänsä. He olivat alipäällikköjensä johtamina keräytyneet olutkapakkain ympärille, ja kun sotamiehellä oli tähän aikaan sanomista ja valtaa enemmän kuin kenelläkään muulla, täytyi useinkin hänen vallattomuuttaan kärsiä, ettei hän pääsisi suuttumaan. Ylipäällystö ei siis ollut tietävinäänkään siitä, että kaksisataa tappelunhaluista nuorta pohjalaista parhaillaan oli ryyppypuuhissa ja hyvällä alulla päihtymään päättömäksi; mahdollistahan onkin, että tuo menettelytapa tällaisessa tilaisuudessa olisi ollut paikallaan, ellei erityinen ja yleiselle turvallisuudelle vaarallinen sattuma olisi saanut noita kerran valloilleen päässeitä intohimoja ilmituleen leimahtamaan.
Urhokas kersantti Pentti Ristonpoika oli ottanut ajasta vaarin esiintyäkseen kaikessa loistossaan. Oman arvonsa ihastuttamana oli hän kiivennyt pöydälle ja perin pohjin todistanut uusille taistelutovereilleen: 1:ksi, että Saksanmaa oikeastaan oli hänen valloittamansa, 2:ksi, että hän jo aikoja sitten olisi ajanut keisari Ferdinandin kaulaansa myöten Tonavaan, jos tämä vain ei olisi ollut liitossa paholaisen kanssa ja noitunut koko Ruotsin sotaväkeä ja ennen muita kuningasta; 3:ksi, että Pentti Frankfurtin porvarien juhlan jälkeen oli vartioinut kuninkaan makuuhuonetta ja selvästi nähnyt pirun itsensä nuoren tytön muodossa pitävän siellä helvetinmoista meteliä, sekä 4:ksi, että koko valtakunnan ja maailman onni — siihen johtopäätökseen tuli kersantti aivan luonnollisesti tämän hetken hurmaamana — oli sen noita-akan käsissä, joka nyt oli vankina Korsholmassa.
— Saadaanpahan nähdä, että se mustatukkainen velho vielä saattaa ruton kaupunkiin, — virkkoi päätään pudistaen muuan takkuinen, valkotukkainen maalahtelainen.
— Se sudenpenikka!
— Se kuninkaan murhaaja!
— Mutta sitä me emme salli, että hän istuu siellä ja tuhoaa kansan ja kuninkaan taikanuolillaan! — huusi seuraan yhtynyt päihtynyt käräjäkirjuri.
— Viruttakaamme hänet meressä! — huusi muuan närpiöläinen.