0l' ystävä mullakin muinoisin, pois maailma multa sen vei; ja vaikka hän palata aikoikin, hän tullunna koskaa ei. Häll' on sata ystävää, mutt' mulla yksi vain, häll' on kaupunkeja ja linnoja, — minä itken itseksein ja laulan huolissain ja vietän ikäviä iltoja.
Ja lintunen lentävi kultani luo eteläisehen maailmaan, Ja puuhun istuvi, laulavi tuo, saa kultani kuuntelemaan. Mun kuulevi kultani, rintaansa lyö, ja kyynele tulvahtaa, kun laskevi päivä ja saapuu yö, hän jo omansa unhottaa.
Kuta kauemmin neiti Regina kuunteli näitä koruttomia säveliä, jotka olivat hänelle vieraita, mutta samalla kuitenkin sydämellisen surumielisyytensä vuoksi niin tuttuja, sitä enemmän liikutti häntä se kaipaus, joka niin elävästi muistutti häntä hänen omasta mielentilastaan. Hänelle tuli vastustamaton halu hengittää illan viileää ilmaa, pieni ikkuna ei tahtonut mitenkään aueta, mutta kaikki Martta-rouvan varokeinot eivät kuitenkaan olleet voineet siihen mitään, että ha'at olivat ruosteesta melkein turmeltuneet ja lopuksi murtuivat nuoren neidon uudistetuista ponnistuksista. Ainoastaan pari kolme tuntia oli hän ollut vankilassaan, mutta kuitenkin hengitti hän jo illan tuoksua niinkuin elinkautinen vanki hengittää vapauden ilmaa. Hänen rintansa laajeni, hänen silmänsä säkenöi, hän innostui ja lauloi, tosin niin hiljaa, ettei hänen vartijansa häntä kuulisi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi ja sointuvasti seuraavan laulun, jonka vaikutusta sen sanat ainoastaan heikosti tulkitsevat:
Mun surun' syvä, oi, neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi: Ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin.
Kuin ratsu korska hän maahan murskaa mun kirkkoni suuren ja hurskaan. Suur' voittaissansa, suur' vihassansa, mut suurin on anteeksi antaissansa.
Surmansa vannoin, valani annoin, ja tikaria tuhoksensa kannoin. Valasta tästä, oi, äiti, päästä, ja henki sankarin säästä!
On pyyntö mulla, unhoitetulla, suo autuaaksi hänen tulla. Rikoksistansa suo suuristansa mun kuolla kohta puolestansa!
Se yksinäinen olento, joka oli ensimmäisen laulun laulanut, läheni vähitellen linnan muuria; se oli kansannainen, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hyväntahtoiset, ja näkyi, että hän oli ennen ollut kauniskin. Hän näytti koettavan saada selkoa vieraan neidon laulusta, mutta kun sävelet soivat hiljaisina ja sanat olivat oudot, ei se hänelle onnistunut. Hän istuutui kivelle vähän matkaa muurista ja katseli lakkaamatta lempeillä silmillään linnan ikkunassa olevaa vankia. Regina taas tarkasteli häntä mustilla, läpitunkevilla katseillaan; olisi voinut luulla, että he molemmat täydellisesti ymmärsivät toisensa, sillä laulun kieli ei kaipaa muuta sanakirjaa kuin sydämen. Vai aavistivatko he molemmat rakastavansa samaa miestä ja laulavansa molemmat samaa hävinnyttä, mutta kuitenkin niin erilaista rakkautta.
Ylhäällä pohjolassa ovat kesäyöt kirkkaat aina elokuun alkuun saakka, jolloin läpikuultava harso alkaa auringon laskettua levitä yli rantojen, niemien ja lahdelmien. Elokuun keskivaiheilla on tämä harso tihentynyt ja kattaa lempeänä, pehmoisena huntuna kesäiset lehdot. Jos sitten kuu nousee tätä katoavaa vihreyttä valaisemaan, silloin ei ole koko luonnossa mitään sen surullisempaa ja kauniimpaa kuin tällainen elokuun ilta, jolloin silmä, tottuneena kolmen kuukauden lakkaamattomaan päivään, kauhistuu pimeyttä ja kuitenkin näkee tämän pimeyden kaikkein suloisimmassa hahmossa, näkee sen kuin surunsa, jonka läpi säteilee taivaallinen kirkkaus. Tämä tunnelma uudistuu joka vuosi, vaikka eläisimmekin satoja vuosia vanhaksi; valo ja pimeys silloin taistelevat samalla kertaa maailmasta ja ihmissydämestä.
Nuo molemmat yksinäiset laulajat tunsivat tämän tunnelman voiman; he istuivat molemmat äänettöminä, liikkumattomina, katsellen toisiaan illan yhä pimetessä; ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he toistensa sydämen ajatukset.