Regina teki levottoman liikkeen ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta Martta-rouva ei päästänyt häntä niin helpolla. — Odotahan hiukan, sulottareni, — sanoi tuo ankara rouva, koettaen sopertaa sitä saksaa, mikä vielä vanhoilta ajoilta oli hänen muistissaan jäljellä. — Hiljaan härkä kyntää. Se, joka astuu yli minun kynnykseni, ei saa olla ovenpieltä pitempi. Parempi kumartua nuorena kuin madella vanhoilla päivillään. Kas noin … sillä tavalla tervehtii nuorempi sitä, joka on vanhempi ja viisaampi … — ja ennenkun neiti Regina aavistikaan, oli vanha, kovakourainen rouva pannut oikean kätensä hänen niskalleen ja vasemman hänen vyötäisiinsä ja nopealla tempaisulla pakottanut ylpeän vieraansa kumartamaan niin syvään kuin rouvan mielestä oli oikein ja kohtuullista.
Neiti Reginan kalpeat posket lennähtivät punaisiksi kuin illan rusko, joka ennustaa myrskyä. Korkeammaksi ja ylpeämmäksi kuin koskaan ennen oikaisi hän solakan vartalonsa ja hänen mustista silmistään välähti salama, joka ei kuitenkaan mitenkään hämmästyttänyt Martta-rouvaa. Regina ei virkkanut sanaakaan, mutta vanha Dorthe katsoi varmaankin pitävänsä emäntänsä nimessä antaa Martta-rouvalle muutamia neuvoja siitä, miten tulee toisiaan ihmisiksi kohdella. Hypäten kahta rappua ylemmäksi huusi hän käsiään huitoen minkä jaksoi:
— Sinä kurja suomalainen noita-akka, kuinka uskallat sillä tavalla kohdella jalosukuista neitoa? Tiedätkö sinä, viheliäinen vanginvartija, kenet sinulla on kunnia vastaanottaa huoneeseesi? Etkö tiedä? Niinpä sanon minä sen sinulle. Tämä on korkeasukuinen, kaikkein jaloin neiti Regina von Emmeritz, syntyisin Emmeritzin, Hohenlohen ja Saalfeldin ruhtinatar, Wertheimin ja Bischoffshöhen kreivitär, Dettelsbachin ja Kissingenin perillinen y.m. y.m. y. m. Hänen isänsä oli kaikkein jaloin Emmeritzin ruhtinas, joka omisti useampia linnoja kuin sinä omistat töllejä kaupungissasi, mokoma rääsyinen noita-akka! Hänen äitinsä oli Würtembergin prinsessa, sukua Baijerin vaaliruhtinaan perheelle, ja hänen vielä elävä enonsa, kaikkein arvoisin ja kunniakkain Würzburgin piispa ja ruhtinas on Marienburgin ja Würzburgin kaupungin ja niiden alusmaiden omistaja. Sinä ylvästelet siitä, että kerettiläiskuninkaasi on valloittanut maamme ja kaupunkimme ja ottanut meidät itsemme vangiksi; mutta vielä on tuleva se päivä, jolloin pyhä Yrjänä ja pyhä neitsyt astuvat alas taivaasta ja tuhoavat teidät, te pakanat, ja jos sinä revit hiuskarvankaan meidän päästämme, niin me hajoitamme tämän linnasi maan tasalle ja hävitämme sinut ja koko sinun kaupunkisi, sinä kurja noita-akka!
On luultavaa, ettei vanhan Dorthen sanatulva olisi vielä pitkiin aikoihin tukkeutunut, jollei Martta-rouva olisi antanut pientä viittausta palvelijoilleen, jotka muitta mutkitta tarttuivat kiinni eukkoon ja veivät hänet, huolimatta hänen vastustamisistaan, alikertaan ja sulkivat hänet sinne erääseen pieneen huoneeseen miettimään neitinsä loistavaa sukuluetteloa. Martta-rouva tarttui hämmästynyttä Reginaa käsivarteen ja vei hänet tuohon hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli Martta-rouvan oman huoneen takana ja josta oli näköala kaupungille päin. Tänne jätti hänet toistaiseksi tuo ankara rouva, katsoen sopivaksi vielä mennessään antaa hänelle näin kuuluvan varoituksen: — Tahdon vain sanoa, että parempi on totella kuin itkeä; lintu joka laulaa liika aikaisin aamulla, on ennen iltaa haukan suussa. Maassa maan tavalla. Kello on nyt seitsemän illalla. Kello kahdeksan tuodaan illallinen sisään ja kello yhdeksän panet sinä maata, kello neljä nouset, ja jos et osaa kartata tai kehrätä, saatan minä antaa sinulle ompelemista, ettet aikaasi pitkästy. Sittenpähän taas saataneen tarinoida, kun tarvitaan, ja kun piikasi on oppinut hillitsemään kielensä, saat hänet takaisin. Hyvää yötä vain: älä unhota iltarukoustasi ja vuoteesi vieressä on pöydällä virsikirja.
Sen sanottuaan paiskasi Martta-rouva oven kiinni ja neiti Regina jäi yksin. Yksin oli hän, vankina, kaukana vieraalla maalla, turvatonna, ankaran vanginvartijan hallussa … eivätkä hänen ajatuksensa voineet olla iloiset. Hän lankesi polvilleen ja rukoili pyhimyksiä, ei rukoillut vääräuskoisen virsikirjan mukaan, vaan sitä punatimanttista rukousnauhaa sormiellen, jonka muinoin oli saanut kumminlahjaksi enoltaan piispalta. Mitä rukoili hän? Sen tietävät vain taivas ja Korsholman mustat muurit, mutta hellä ja myötätuntoinen sydän voi aavistaa hänen rukouksensa. Hän rukoili pyhimysten apua, uskon voittoa ja vääräuskoisten kukistamista; hän rukoili myöskin, että pyhimykset kääntäisivät Kustaa Aadolfin mielen yksin autuaaksi tekevän kirkon puoleen, että hänestä, Sauluksesta, tulisi toinen Paulus. Lopuksi rukoili hän myöskin vapautta ja suojaa itselleen … ja tunnit kuluivat, illallinen tuotiin sisään, mutta hän ei sitä huomannut.
Neiti Regina katsahti ulos pienestä ikkunasta. Siitä näkyi ilta-auringon kultaama maisema, tyyni lahdelma ja sen kimmeltävä pinta; ei se ollut tämä maa tuo rehevä Frankkien maa, jossa rypäleet nyt juuri kypsyivät; ei ollut siinä kohisevaa Main-virtaa, eikä tuo kaupunki tuolla ollut rikas Würzburgin kaupunki, eikä näkynyt sen monia luostareita ja korkeita kirkontorneja. Maa tuossa oli kalpea, köyhä Suomi; kaupunki oli pieni aloitteleva Vaasa ja kirkko Mustasaaren kirkko, vanhin Pohjanmaalla; voi selvästi nähdä auringon heijastuvan sen pieniin, soikeihin ikkunoihin, joiden ruudut olivat vielä maalatut niinkuin katolisellakin ajalla, ja neiti Reginasta oli niinkuin olisi hän nähnyt kirkastettujen pyhimysten katselevan ulos tuosta muinoisesta temppelistään. Ja eikö alenevan auringon terä ollut kuin sellaisen pyhimyksen silmäterä, joka autuaallisella rauhalla katselee tämän maailman taisteluita! Kaikki oli niin hiljaista ja sovinnollisen lempeää — illan loisto, maiseman viehättävä vihreys, vasta leikatut pellot monine kuhilaineen, nuo matalat punaiset huoneet kimmeltelevine laseineen — kaikki kehoitti hartauteen ja rauhaan.
Silloin kuuli Regina loitolta lempeän, sointuvan laulun, yksinkertaisen ja koruttoman, joka tuli kuin luonnon omasta sydämestä hiljaisena iltana, auringon laskiessa, levolleen menneen meren rannalla, jolloin kaikki suloiset muistot heräävät kaihoavassa rinnassa. Alussa ei hän sitä kuunnellut, mutta laulu läheni lähenemistään … milloin heikonsi sitä jokin eteen sattuva seinä, milloin koivuryhmä, milloin kuului se taas vapaasti, korkeasti ja kirkkaasti, ja lopuksi voitiin sanatkin erottaa…
6. ETELÄN JA POHJOLAN RAKKAUS.
Nyt voi jo erottaa laulun sanatkin yksinäisen laulajan lähetessä. Se oli lempeä sydän, joka epätasaisin, mutta lämpimin säkein purki surunsa ja kaihonsa meren rannalla pohjolan elokuun ihanana iltana.
Ja aurinko kirkas se heloittaa yli maiden ja mannerten. Ja kuuhat se illan kuumottaa ja loistavi lohduttaen. Vaan eipä nyt päivä enää paistakaan suruisihin sydämiin, ja kaihoten kuukin nyt kulkee vaan, kun lempeni hyljättiin.