— Onko hänkin rakastanut kuningasta?
— Noiden naisten sitä pitäisi kaikki tietää. Mitenkä helvetissä minä voisin sen tietää? Paholainen on kavalampi kuin muut ihmiset, se on varma se. Hän on antanut kuninkaalle kuparisormuksen…
— Jossa on seitsemän ympyrää sisäkkäin ja kolme kirjainta kanteen kaiverrettuna?
— Mitä hittoa? Mistä sinä sen tiedät? Kirjaimista en tiedä, mutta nuo seitsemän ympyrää olen kuullut…
Meri hengitti syvään. — Se on vielä hänellä! — virkkoi hän itsekseen salaisella riemulla. Meri oli taikauskoinen niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan. Ei johtunut hänelle mieleenkään epäillä noita-akkain, loitsujen ja lemmenjuomain olemassaoloa, mutta eikö tuo vieras, tummaverinen tyttö, joka rakasti kuningasta ja jota kuningas rakasti… eikö hän ehkä kuitenkin ollut syytön niihin kauheihin tekoihin, joita hänestä kerrottiin? Ja tuo unhotettu naisparka alkoi kiihkeästi toivoa päästäkseen lähenemään tätä salaperäistä olentoa, joka oli kuninkaan niin läheisesti tuntenut. Ei ollut aikaa arveluihin; muutamien tuntien kuluttua täytyi Merin palata kotiinsa. Hän rohkaisi mielensä ja seurasi vieraita Korsholmaan.
Tuo vanha, vallien sisässä oleva rakennus oli kauniista näköalastaan huolimatta synkkä ja kolkko. Kun linnan päälliköt alinomaa muuttelivat ja ainoastaan aika ajoin asuivat paikalla, oli tuo kaksikerroksinen kivirakennus siihen kuuluvine vankiloineen raskaan ja ränstyneen näköinen. Koko rakennus oli enemmän vankila kuin mahtavan päällikön asunnon kaltainen. Paikan synkkyyttä lisäsivät vielä sen nykyiset asukkaat, ankara Martta-rouva, hänen vanhat piikansa ja muutamat vangit ynnä parrakkaat vanginvartijat. Jos Kustaa Aadolf olisi muistanut, missä kunnossa linna oli, ei hän varmaankaan olisi lähettänyt nuorta vankiaan noin mieltä masentavaan paikkaan.
Martta-rouva tiesi odottaa nuorta vierastaan, jota oli kuvattu hänelle vaaralliseksi, turmeltuneeksi naiseksi ja jonka viekkautta vastaan eivät mitkään salvat ja muurit riittäneet. Hän oli sen vuoksi neiti Reginalle ja hänen palvelijalleen varustanut asunnoksi pienen, pimeän kamarin oman makuuhuoneensa takana ja päättänyt sadoin silmin vartioida tytön pienimpiäkin liikkeitä. Rouva Martta oli pohjaltaan rehellinen, kunnon nainen, mutta samalla tuikea, itsepintainen eukko, joka oli kasvattanut kaikki lapsensa koivunoksan avulla ja aina luuli heidän tarvitsevan lisää. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että yksinäinen, avuton ja hylätty tyttö olisi kaukana vieraalla maalla tarvinnut lohdutusta ja äidillistä hellyyttä: Martta-rouva oli sitä mieltä, että kuri olisi omansa kesyttämään oikealta tieltä eksyneen lapsen, ja vasta sitten, kun se olisi tapahtunut, saattaisi ruveta lempeää kohtelua ajattelemaan.
Kun neiti Regina, joka jo oli ehtinyt tottua meren vapauteen, astui yli tämän synkän asunnon kynnyksen, pudisti yht'äkkinen väristys hänen hentoa ruumistaan. Kolkkouden tunne vain lisääntyi, kun häntä vastaan tuli rappusissa tuo vanha rouva päänmukaisessa pellavamyssyssään ja yllään pitkä, musta villakauhtana.
Onhan mahdollista että neiti Reginan pään kumarrus oli hiukan kankea ja koko hänen käytöksensä hiukan ylpeä, kun hän tervehti vanhaa Martta-rouvaa linnan portailla. Mutta Martta-rouva ei sitä säikähtänyt. Hän tarttui nuorta neitoa molempiin käsiin, pudisti niitä lujasti ja nyökäytti päätään, niinkuin olisi tahtonut samalla sanoa: terve tuloa! ja tiedä huutia! Sen tehtyään tarkasteli hän vierastaan kiireestä kantapäähän ja ilmoitti sitten mielipiteensä huulissaan mutisten:
— Vartalo kuin prinsessan … ei haittaa, silmät kuin mustilaisella … ei haittaa; hipiä valkea kuin maitopytty … ei haittaa; ylpeä … ai, ai, se oli paha se; meitä on siis kaksi samanlaista.