Kaikki, jotka vain Vaasassa kynnelle kykenivät; juoksivat satamaan näkemään sellaista outoa ilmiötä kuin suurta sotalaivaa. Noin viisi- tai kuusisataa henkeä seisoi rannalla; toiset soutivat veneillä vastaan, toiset kiipeilivät satamassa olevien jahtien mastoihin tai makasiinien katoille paremmin nähdäkseen. Kahteensataan nouseva nostokasjoukko katseli uteliaisuudella, pelolla ja ylpeydellä tuota laivaa, joka kenties iäksi päiväksi veisi heidät isänmaastaan. Heidän takanaan seisoivat äidit, sisaret ja morsiamet vuodattaen vetrehiä vesiä kohta tapahtuvaa eroa ajatellessaan.
Linnan isäntä Ulfsparre oli Ruotsissa. Hänen lähin miehensä, vouti Pietari Thun otti vastaan tulijat yhdessä saapuvilla olevien päälliköiden kanssa, nostoväki muodosti kunniakäytävän, ja Maria Eleonoran päällikkö tarjosi kohteliaasti käsivartensa neiti Reginalle saattaakseen hänet Korsholmaan. Mutta sillä hetkellä tunsi ylpeä neiti olevansa vanki. Hän hylkäsi upseerin tarjouksen ja kulki yksin ruhtinaallisen ryhdikkäänä ja ainoastaan vanhan palvelijansa seuraamana ohitse sotamiesten ja läpi aukeilevan väkijoukon. Noin outo tapaus pani koko pienen Vaasan kipenöitsemään uteliaisuudesta. Tuossa tuokiossa syntyi ja levisi mitä kummallisimpia huhuja neiti Reginasta. Muutamat väittivät häntä itävaltalaiseksi prinsessaksi, keisarin omaksi tyttäreksi, joka oli joutunut vangiksi ja nyt tuotu tänne talletettavaksi. Toiset olivat tuntevinaan hänet kuningatar Maria Eleonoraksi: mutta mitä olisi hänellä Korsholmassa tekemistä?
— Sen saatan minä sanoa teille, — kuiskasi hyvin tietävän näköisenä muuan politikoiva porvari. Hän on tehnyt salaliiton kuningasta ja valtakuntaa vastaan ja sentähden teljetään hänet nyt Korsholman linnaan.
— Ei ole asia aivan niinkään, — virkkoi toinen, joka kotiin palanneilta sotamiehiltä oli saanut kuulla kuninkaan henkeä vastaan punotuista vehkeistä. — Hän on, — lisäsi hän aralla äänellä, ikäänkuin peläten, että asianomainen sen kuulisi, — hän on muuan nunna, jonka jesuiitat ovat palkanneet kuningasta tuhoamaan. Kuusi kertaa on hän antanut kuninkaalle kuolettavaa myrkkyä ja kuusi kertaa on kuningasta unessa varoitettu juomasta. Kun hän seitsemännen kerran tarjosi hänelle myrkkypikarin, veti kuningas miekkansa ja pakotti hänet juomaan oman sekoittamansa myrkyn.
— Mutta kuinka voi hän nyt sitten olla täällä ilmi elävänä?
— Ilmi elävänäkö? — innostui kertoja ollenkaan hämmästymättä. — Kuka sen niin tarkoin tietää? Sellaiset olennot voivat teeskennellä mitenkä tahansa … niin, niin, ettekö muista sitä menneentalvista hollantilaista, joka söi sulaa lyijyä? En sano mitään minä, en sano, mutta katsokaa vain tuota mustatukkaista nunnaa, sehän on kalpea kuin ruumis.
— Onko hän antanut kuninkaalle myrkkyä? — kuului vapiseva naisääni kysyvän. Se oli Meri, joka sydän sykkyrässä oli keskustelua seurannut.
— Mitä te siinä loruatte! — virkkoi siihen muuan merimies, joka oli tietävinään enemmän kuin muut. Kun minä olin keväällä Stralsundissa, näin minä siellä nuo samat silmät. Tyttöä vietiin silloin Tukholmaan ja muuan hänen vartijoistaan kertoi minulle koko asian. Hän on espanjalainen noita-akka, joka on myynyt itsensä paholaiselle saadakseen seitsemän vuotta olla maailman ihanin nainen. Katsokaa vaan häntä, niin näette, eikö paholainen ole sanaansa pitänyt. Mutta varokaa itseänne, noissa silmissä on jotakin mustan kiiluvaa, joka polttaa. Kun se sitten pääsi niin kauniiksi kuin nyt näette, meni hän Ruotsin leiriin ja antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei kuningas nähnyt eikä kuullut muita kuin häntä seitsemän viikon kuluessa. Se oli kenraalien mielestä synti ja häpeä, koska vihollinenkin ankarasti ahdisti, ja silloin ottivat he hänet eräänä yönä vangiksi ja lähettivät hänet tänne istumaan loput seitsemästä kauneutensa vuodesta Korsholmassa.
— Onko kuningas häntä rakastanut? — kysyi Meri vavisten.
— Se on tiettyä.