— Tiedätkö, talonpoika, — huusi kersantti varmuudella, joka olisi sopinut vaikka eversti Stålhandskelle, — tiedätkö, mitä merkitsee heittää kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotilaita ovesta ulos? Tiedätkö, mitä merkitsee lyödä hattu evankeelisen uskon puolustajan ja suurvaltaisen Rooman keisarin voittajan päästä, joka omalla kädellään on ajanut vihollisen pakoon neljässätoista tappelussa ja miekallaan lävistänyt kuusi- tai seitsemäntoista sotamarsalkkaa? Tiedätkö, mitä se merkitsee, moukka? Jos minä olisin sinun sijassasi…
— Jos minä olisin kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotamiehen sijassa, — vastasi Perttilä tyynesti, — antaisin minä kunniansa rehelliselle miehelle hänen talossaan ja vanhalle ukolle hänen loppuiällään. Ja jos minä olisin Pentti Ristonpoika, ja jos olisin voittanut Rooman keisarin ja lävistänyt kaiken maailman marsalkat, niin en kuitenkaan unohtaisi, että isäni Risto Niilonpoika oli liminkalainen talonpoika, joka kaatui rehellisessä taistelussa Flemingin hirmuvaltaa vastaan Ilmajoen jäällä.
Kersantti näytti hämmästyvän. Mutta sitten astui hän vastustajansa eteen ja virkkoi julmasti silmiään mulkoillen:
— Tiedätkö, moukka, että minä voisin, jos tahtoisin, seivästää sinut tähän! — Ja hän veti kauhean pitkän miekkansa puoliterään huotrasta. Perttilä katseli häntä kylmästi silmiin kädet ristissä rinnalla.
— Etkö pelkää, ukko? — virkkoi uudelleen Rooman valtakunnan kukistaja, ilmeisesti hämillään talonpojan tyynestä käytöksestä.
Perttilä tunsi olevansa voitolla. — Milloinka olet nähnyt suomalaisen pelkäävän? — sanoi vanhus melkein hymyillen.
Kersantti ei ollut mikään ilkeä mies. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin jalomieliseksi, lauhtui heti ja huusi tuolla puoleksi hävyttömällä puoleksi leikillisellä äänellä, joka sopi niin hyvin hänen naamaansa: — Tiedättekös, pojat, — huusi hän tovereilleen, — tuolla vanhalla härällä on sekä sarvet että sorkat. Siitä olisi saattanut tulla mies maailmassa, jos olisi herrain pariin joutunut. Eilen kun näitä oli viisitoista yhtä vastaan — sillä tietäkää se pojat, että kaikki neljätoista renkiä auttoivat minua nostettaessa sen pakanan selkään ja merkkejä jäi heihin siitä jokaiseen — niin, sanon minä, eilen olisin taputellut äijän mustelmille, jos ei olisi ollut sitä saakelin vaimoväkeä, sillä ne istuivat kaikki pöydässä. Mutta tänään on meitä viisitoista yhtä vastaan — ja minä ajattelen, että annamme äijän livistää.
— Se on rikas kuin piru, — huusivat jotkut; — sen pitää pistouvata tynnöri olutta.
Perttilä veti taskustaan pienen nahkakukkaron, otti siitä muutamia Kaarlo IX:n hopearahoja ja heitti ne ylenkatseellisesti joukkoon. Se suututti taas sotamiehiä, he puivat jo nyrkkejään ja myrsky oli taas puhkeamaisillaan, kun samassa koko lauma lähti täyttä karkua juoksemaan satamaan päin. Kuului kanuunain pauketta; se oli Maria Eleonora, joka tervehti Korsholman linnaa.