Kiivasluontoinen Perttilän ukko ei ollut koskaan hidas vihaan, mutta nyt kätki hän kiukkunsa ja kiirehti hevostaan joutuakseen pian sen merimiehen lesken asuntoon, jonne hän tavallisesti ajoi kaupungissa käydessään. Ei ollut hän kuitenkaan ehtinyt kauas nykyiselle Kauppakadulle, joka ei nytkään ole leveimpiä, mutta silloin oli tuiki kapea, kun joukko juopuneita nostokkaita sulki häneltä tien; he olivat juuri läheisessä olutkapakassa viettäneet uuden toveruuden juhlaa ja virvoittaneet voimiaan alettavan matkan varalta. Pari aliupseeria oli itseoikeutettuina johtajina liittyneet joukkoon, joka nyt hyökkäsi Perttilää vastaan huutaen: "Pois tieltä, talonpoika!" Perttilä, joka jo oli ennestään suuttunut, ei enää voinut hillitä vihaansa, vaan vastasi huutoon jotenkin tuimalla piiskan sivauksella, joka heitti maahan huutajan komean, leveälierisen lakin ja siihen kiinnitetyn kotkan sulan.
Kahakka olisi syntynyt vähemmästäkin. Lyöty karkasi kärryjen jälkeen ja koko joukko seurasi mukana. — Vai niin, ukkoseni, huusi loukattu sotilas, joka oli sama iloinen kersantti Pentti Ristonpoika, jolle Perttilä Isokyrössä oli antanut niin kiireen lähdön, — kiitoksia eilisestä, äijä! Pois tieltä, pojat, ukko on minun ja minä tahdon yksinäni hänet suomustaa!
Perttilä oli liian vanha koettaakseen enää voimiaan käsikähmässä ja katseli jo, mistä pääsisi pakenemaan. Hän hyppäsi rattailtaan läheisen puodin rappusille ja läimäytti piiskallaan hevosta selkään, niin että se murtautui läpi ja vei Merin täyttä laukkaa pois kiistapaikalta. Itse aikoi hän vetäytyä puotiin, mutta erehtyi laskuissaan, sillä puodin ovi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä. Kun vanha sankari näki paon mahdottomaksi, asettui hän selkä puodin ovea vastaan ja uhkasi pitkällä piiskallaan, jonka oli pitänyt kädessään, jokaista, joka aikoi häntä lähestyä.
— Puikaamme pois akanat tuosta Isokyrön pohatasta! — huusi muuan Laihelan poika, joka sen yhden viikon kuluessa, minkä oli pyssyä pidellyt, jo oli ehtinyt unohtaa talonpoikaisnimensä, vaikkei kieli vielä ollutkaan unohtunut.
— Parempi mies oli isäsi ennen, Matti Hinrikinpoika, — sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. — Ei hän soittanut suutaan omaisiaan vastaan, vaan auttoi meitä kuin kunnon talonpoika pehmittämään herrojen huoveja Pietari Gumsen kartanossa.
— Kuuletteko, pojat? — huusi toinen aliupseereista, — se koira kehuu urhoollisia sotilaita piesseensä.
— Me emme anna nenällemme hypätä!
— Talonpoika saa tanssia meidän pillimme mukaan!
Ja viisi kuusi kiihkeintä, jotka olivat äsken vielä talonpojantakissa kulkeneet, hyökkäsivät vetämään Perttilää puodin rappusilta. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei hänen eilinen vastustajansa, tuo iloinen kersantti, olisi heittäytynyt väliin. — Seis, pojat! — huusi Pentti Ristonpoika jymisevällä äänellä. — Mitä te ajattelette? Oletteko rehellisiä sotapoikia vai mitä? Ettekö näe, että äijä on seitsenkymmenvuotias ja kuitenkin käytte kuusi yhtä vastaan! Blitz-donner-kreutz-Pappenheim! (kersantti oli Saksassa oppinut tuon mehevän kirouksen, joka aina vaikutti mahtavasti) onko tämä sotilaan peliä tämä? Mitä luulette kuninkaan moisesta sanovan? Pois tieltä, toverit, äijä on minun ja minulla yksin on oikeus hänen housujaan liottaa. Olisittepa vain nähneet, kuinka hän eilen nosti minut suoralla kädellään ja heitti kuin karvakintaan ovesta mäelle! Se oli miehen teko ja nyt se kuitataan!
Reippaus ja jalomielisyys vaikuttavat aina. Toiset väistyivät ja kersantti nousi rappusille. Perttilä olisi voinut iskeä häntä ruoskallaan, mutta ei iskenyt. Hän tunsi miehensä.