Kaikki oli valmiina kalunkirjoitusta varten. Aivan harvinainen järjestys vallitsi Bäckin ullakkokammarissa ja siellä oli tapahtunut jotakin aivan merkillistä: siellä oli lakaistu ja lattia pesty. Kaikki kapineet olivat ihmeellisessä järjestyksessä: matka-apteekki oli tomutettu, lintujen kuvat olivat asetetut kaikki rinnakkain yhteen riviin ja munakokoelman salaisuudet oli paljastettu kaikkien katseltaviksi. Hopeapäinen kävelykeppi seisoi juhlallisen näköisenä nurkassa, vanha irtotukka riippui miettiväisenä naulallaan, ja Bäckin piirongin kaikkein pyhimmät, nuo vaalenneet hiussuortuvat muinaisilta ajoilta, oli vedetty päivän valoon ruplissa ja kopeekoissa arvosteltaviksi, vaikkeivät ne varmaankaan suuriin summiin nousseet. Kaikki oli, kuten sanottu, valmiina, virkanaamainen raatimies oli istuutunut kuluneen tammipöydän ääreen, jossa nyt puhdas karttapaperi komeili sillä paikalla, missä välskäri säilytti nikkarikapineensa, kirjuri istui vastapäätä raatimiestä ja teroitteli kynäänsä, ja vanha iso-äiti oli talon emäntänä saapunut vesissä silmin ilmoittamaan Bäckin tavaroita, koska tuolla vanhalla miehellä ei ollut muitakaan omaisia tai sukulaisia.

Yksi kapine oli kuitenkin vielä koskematta jä tutkimatta, nimittäin tuo kulunut, hylkeennahkainen kapsäkki välskärin sängyn alla. Raatimies silmäili sitä tuon tuostakin arvaillen, miten suureksi nousisi hänen prosenttinsa vainajan perinnöstä, mutta mitä tuo kapsäkki sisältäisi ja kuka oikeastaan tulisi sen perimään, sitä ei kukaan tiennyt.

Nyt tuli toimituksen alkaa. Svanholm ja Svenonius oli kutsuttu arviomiehiksi. Raatimies rykäisi pari kertaa, asetti kasvonsa virkamiehen ryppyihin, avasi suunsa ja alkoi: — Koska hyvinymmärtäväisen maistraatin tietoon on tullut, että entinen korkean kruunun välskäri, Andreas Bäck nimeltään, harjoittaessaan linnunammuntaa lintuja vastaan meren jäällä, on tähän jäähän tapaturmaisesti kuoleman kautta kadonnut, ja niin muodoin, vaikkei ruumiillisesti löydettynäkään, kuitenkin hengellisesti oikein ja lain mukaan todenmukaisesti kuollut on…

— Pyytäisin nöyrimmästi saada ilmoittaa tyytymättömyyteni! — kuului samassa ääni ovesta, ja sen äänen vaikutus oli ihmeellinen. Hyvinymmärtäväisen maistraatin edustaja hölmistyi sanattomaksi, hänen tukkansa pyrki korkeutta kohti ja hänen kaunopuheinen kielensä takertui ensi kerran elämässään suulakeen kiinni. Kirjuri, jota sihteeriksi kutsuttiin, karkasi pystyyn kuin raketti ja iski päänsä seinään sysäten mennessään kumoon oppineen herra Svenoniuksen, joka oli hiukan vähäkuuloinen eikä ollut kuullut tuota outoa ääntä yhtä vähän kuin hän ollenkaan käsitti, mikä oli syynä syntyneesen häiriöön. Pahimmin kävi kuitenkin urhoolliselle Svanholmille; olisi voinut vannoa, ettei hän Karstulassakaan ollut niin kovaa kokenut. Hän valahti kalpeaksi kuin lakana ja koetti turhaan komentaa uppiniskaista oikeata jalkaansa tekemään käännöstä vasempaan. Ainoastaan vanha isoäiti säilytti jotakuinkin mielenmaltiinsa, asetti lasisilmät nenälleen, astui päättävästi tulijaa vastaan ja pudisti moittivasti päätään, niinkuin olisi tahtonut sanoa (jota ei kuitenkaan sanonut), että on sopimatonta, että ruumiit kulkevat avossasilmin.

Mutta vanha Bäck — sillä kukapa muukaan se olisi voinut olla — ei pelästynyt. Hänen tunteensa olivat aivan toista laatua. Nähdessään vanhan kamarinsa näin hävyttömästi puhdistetuksi, kallisarvoiset kapineensa noin rohkeasti järjestetyiksi, ja hyvinymmärtäväisen maistraatin täydessä toimessa asiain kanssa, jotka Bäckin mielestä eivät sille ensinkään kuuluneet, joutui hän helposti ymmärrettävistä syistä oikeutetun vihan valtaan, tarttui virkakuntien edustajia niskaan ja heitti heidät kumpaisenkin toisen toisensa perästä ovesta ulos. Sitten tuli veli Svenoniuksen vuoro, jota ei säästetty enemmän kuin muitakaan, ja lopuksi myöskin veli Svanholmin, joka hänkin, ennenkun sai sanan suustaan, kieri alas ullakon portaita. Kaikki tuo tapahtui kerta käden käänteessä. Nyt oli vain vanha isoäiti jäljellä. Ja kun Bäck kohtasi vanhuksen moittivat katseet, tointui hän heti ja häpesi. — No, no, — sanoi hän, — no, no, serkku, älkää panko pahaksenne, minä opetan nuo luudat ja rievut saamasta pahaa siivoa huoneeseeni … olkaa hyvä ja istukaa, serkku. Suuttuisihan tuosta kivikin tuommoisia tyhmyyksiä nähdessään. Katsos noita konnia, kun ovat pesseet lattian ja tomuttaneet kaikki lintuni; sehän on hävytöntä!

— Hyvä serkku, — keskeytti isoäiti, joka oli samalla sekä suuttunut että iloinen, — kaiken tuon olen minä tehnyt; me olimme kaikki siinä varmassa luulossa, että serkku oli hukkunut.

— Vai hukkunut! — mutisi välskäri. — Mutta minä sanon, ettei pahuus maailmasta niin pian katoa. Kyllähän minä purjehdin kolme kokonaista päivää sen kurjan jääpalasen päällä. Eikähän minulla juuri ollut katettua pöytää eikä valmistettua sänkyä, mutta hiljalleenhan tuo meni. Olihan minulla luotipyssy mukanani ja sillä minä ammuin hylkeen, joka tuli liian likelle. Rasvainen se oli, mutta hätä keinon keksii, ajattelin; tulta minulla oli ja oli suolojakin; ja niin minä tein roihun metsästyslaukustani ja paistoin pihvin itselleni sitä ruudilla maustaen. Neljäntenä päivänä pysähtyi lauttani kiintonaiseen jäähän toisella puolella Pohjanlahden ja minä marssin maihin. Nyt on aika lähteä tallustelemaan kotipuoleen ajattelin minä. Myin pyssyni ja lähdin kelirikossa taipaleelle. Ja sen minä sanon teille, hyvä serkku, että kamariani teidän ei olisi tarvinnut näin epäkuntoon laittaa, jos eivät ruotsalaiset olisi kohottaneet kyytirahaansa neljää vertaa suuremmaksi entisestään. Ennenkuin pääsin Haaparantaan, oli jo matti kukkarossa. Silloin ajattelin minä: nyt välitän viisi lääkintähallituksesta, ja aloin matkaa tehdessäni harjoittaa vanhaa tointani suoniraudallani ja essentia dulciksella, niin että kaikki akat … onneksi olkoon, serkku taisi aivastaa … niin että akat luulivat entisten aikain taas palanneen takaisin. Niukuin naukuin pääsin minä sillä tavalla perille … vaikka vähän liian myöhään, niinkuin näen, mutta kuitenkin tarpeeksi ajoissa heittääkseni kutsumattomat perilliseni pellolle.

Niinkuin näkyy oli välskärin vaikea antaa ystävilleen anteeksi sitä, että he olivat häirinneet häntä hänen rauhoitetuilla aloillaan. Sen hän kyllä olisi voinut antaa anteeksi, että he olivat anastaneet hänen aarteensa ja hänen nimeään loukanneet; mutta että he sen lisäksi olivat siivonneet hänen kamarinsa, sitä ei hänen mielestään jalomielisinkään mies maailmassa voinut kärsiä! Vasta vähitellen taukosi myrsky vanhan isoäidin riitoja sovitellessa, ja niin koitti taas se päivä, jolloin sovintojuhlaa vietettiin uudella kertomuksella, joka tässä alempana seuraa. Tosinhan oli vielä niitä typeriä ihmisiä, jotka katselivat välskäriä kuin kuolleista noussutta kummitusta; tosinhan maistraatti yhä vielä epäili, oliko välskärillä enää oikeutta elämään, kun hän kerran virallisesti oli kuolleeksi julistettu; tosinhan postimestari vielä tuhannen tulimmaisesti kiroili pakottavaa selkäänsä, jossa näkyi merkkejä veli Bäckin ylösnousemiskohtauksesta; tosinhan vielä veli Svenoniuskin päivitteli sitä reikää, joka oli tullut hänen kaksikymmenvuotiseen hännystakkiinsa, minkä hän juhlan kunniaksi oli pukenut päälleen. Mutta isoäiti hymyili yhtä lempeästi kuin ennenkin, Anna Sofia oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja yhtä vallattomia olivat pienokaiset — ja niinpä haihdutti päiväpaiste usvapilvet ja taivaanranta valkeni kuunneltaessa kertomuksia vangitun neiti Reginan kohtaloista.

TULI JA VESI.

Hyvät ystäväni, alkoi välskäri, — teistä voi ehkä tuntua oudolta, että olen pannut tämän tarinani nimeksi "Tuli ja Vesi". Mitä oli kuninkaan sormus ja kuinka miekka ja aura ovat taistelleet keskenään, sen käsittää jokainen päätään vaivaamatta. Mutta nyt varmaankin joku ajattelee, että minä aion kertoa teille jotakin luonnontieteellisiä asioita, koska otan elementeistä puhuakseni. Hyvähän olisi niinkin, sillä minä pidän luontoa suuressa kunniassa, mutta olen minä kuitenkin sitä mieltä, että kertomuksessa on ihminen pääasia. Jos katselemme maalauksia, voimme herttaisella ystävyydellä silmäillä hedelmätauluja, lintutauluja ja maisemia, mutta ne taulut, joissa kuvataan kauniita ihmisiä ovat kuitenkin aivan toista. Sanon sen vuoksi heti paikalla, etten aio kertoa tulipaloista enkä vedenpaisumuksista; kertomukseni nimi tulee siitä, että ihmisluonto välistä on merkillisesti elementtien kaltainen, milloin tulen, milloin veden, milloin taas keveän ilman kaltainen. Aion kertoa neljästä henkilöstä, joista toiset kaksi kuuluvat ensimmäiseen luokkaan, toiset kaksi taas jälkimmäiseen. Sillä ei kuitenkaan ole sanottu kaikki se, mitä voitaisiin sanoa, sillä kaikilla nimillä on se vika, että ne ilmaisevat vain yhden puolen monista. Olin myöskin aikonut nimittää kertomukseni "Vaakunamerkiksi", mutta luovuin siitä, kun huomasin, että sitä yhtä hyvin voitaisiin sanon "Kirveeksi". Olisin myöskin voinut pelästyttää teitä tuolla pöyristyttävällä nimellä "Kirous" — mutta kun oikein ajattelin, huomasin että "Siunaus" olisi yhtä hyvä nimitys. Sen vuoksi saatte nyt tyytyä elementteihin; olen nyt sanonut, mitä tarkoitan, lopun saatte itse arvata.