1. SAALIS TAISTELUTANTERELTA.
Uutta juttua aloittaessamme on meidän ensiksi muistettava, että koko tuo välillä oleva kertomus miekasta ja aurasta tapahtui ennen Lützenin tappelua, josta kerrottiin ensimmäisen kertomuksen "Kuninkaan sormuksen" lopussa. Kun nyt palaamme Lützeniin marraskuun 6. p:nä 1632, niin saatamme hetkeksi unohtaa, että "Miekkaa ja auraa" ollenkaan on ollut olemassa ja kuvailla mielessämme seisovamme suuren sankarikuninkaan verisen paarin ääressä, kun hänet tappelun jälkeisenä päivänä palsamoitiin Meuchenin kylässä.
Oli ihanaa, mutta samalla hirvittävää nähdä, kun Pappenheim teki hyökkäyksensä suomalaisia vastaan Rippach-puron itäpuolella. Rautapukuiset, vastustamattomat kyrassierit karkasivat Stålhandsken kimppuun; kaikki horjui ja ruhjoutui tuon musertavan hyökkäyksen alla, suomalaisten hevoset, jotka samoin kuin heidän isäntänsäkin olivat aivan uupuneita pitkän taistelun vaivoista, kaatuivat selälleen. Mutta Stålhandske kokosi heidät uudelleen, asetti miehen miestä, hevosen hevosta vastaan, viimeiset voimat ponnistettiin, kuolemasta ei kukaan välittänyt; ystävät ja vihamiehet sekautuivat toisiinsa verisessä temmellyksessä. Siinä kaatui Pappenheim, siinä kaatuivat hänen uljaimmat miehensä; puolet Stålhandsken ratsumiehistä sotkeutuivat hevosten kavioihin, ja yhtä kaikki kesti raivoisaa taistelua hämäriin saakka. Stålhandsken sivulla ratsasti Bertel, ja niin tapahtui, että hän kohtasi Pappenheimin. Kovin heikko oli kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen käsivarsi tätä teräksestä tehtyä käsivartta vastustamaan; urhoollisen sotamarsalkan pitkä miekan isku sattui nuorukaisen kypärään niin suurella voimalla, että maailma musteni Bertelin silmissä ja hän meni tainnoksiin. Kaatuessaan tarttui hän tietämättään uskollista Lappiaan harjaan ja Lappi laukkasi tiehensä laahaten perässään isäntäänsä, jonka toinen jalka oli jalustimessa kiinni ja kädet puristivat suonenvedon tapaisesti harjasta.
Kun Bertel avasi silmänsä, näki hän vain pilkkoisen pimeää ympärillään. Hämärästi muisti hän kuuman kahakan seikkailut, joista viimeinen oli se, että Pappenheim heilautti miekkaansa hänen päänsä päällä. Hänen mieleensä johtui ajatus, että hän ehkä oli kuollut ja lepäsi nyt haudassaan. Hän koetteli kädellään sydämensä kohtaa, se sykki vielä; hän puri sormeaan, ja tunsi siihen koskevan. Hän käsitti vielä elävänsä, mutta miten ja missä, sitä oli hänen mahdotonta arvata. Hän ojensi kätensä ja sai siihen muutamia oljenkorsia. Hänen kupeellaan oli kosteata maata, pään päällä tyhjää ilmaa. Hän koetti nousta ylös, mutta hänen päänsä oli raskas kuin lyijypallo; siinä oli vielä muisto Pappenheimin miekasta.
Silloin kuuli hän läheltänsä äänen, joka puoleksi valittaen puoleksi uhaten virkkoi:
— Tuhannen tulimmaista! Ei tilkkaakaan viiniä! Saakelin valloonit, ovat varastaneet taskumattini, rosvot. Hoi, tänne jokunen, olitpa vaikka turkkilainen; kunhan tuot pisarankaan viiniä, sanon sinua veljekseni, vaikk' olisit juutalainen, hoi!
— Onko se Larsson? — virkkoi Bertel heikolla äänellä, sillä hänenkin kieltään kangerteli polttava jano.
— Mikä maan myyrä se on, joka siellä nimeäni kuiskaa? — virkkoi sama ääni pimeässä. — Hei, pojat, suitset höllälleen ja kannukset jalkaan! Kun olette laukaisseet pistoolinne, heittäkää ne hiiteen ja iskekää miekalla! Hakatkaa heitä kalloon, noita roistoja, listikää kuin nauriita! Peitotkaa, jauhakaa möyhyksi! Kuningas on kaatunut… Raivo ja riemu! … semmoinen kuningas … nyt veri vuotakoon! Nyt kuollaan, mutta ensin kostetaan. Kas niin, pojat, hurraa … eespäin pohjalaiset!
— Larsson! — virkkoi Bertel uudelleen, mutta toveri ei kuullut. Hän oli houreissaan yhä vievinään suomalaisia poikiaan vihollista vastaan.
Hetken kuluttua tunki säde myöhäisen syysaamun valoa sen kurjan vajan ikkunasta, jossa Bertel oli. Hän voi nyt erottaa oljet, jotka oli paljaalle maalle levitetty, sillä vaja oli ilman lattiaa ja oljilla makasi kaksi miestä uneen vaipuneena.