— Potz donnerwetter! — huudahti kapteeni. — Noin hieno ja pehmonen kätönen! Pyydän anteeksi, rakastettava rouva tohtorinna; ex ungua leonem, sanoo Pyhä Homerus, yksi kirkkoisistämme … sillä minä olen tutkinut kirkkoisienkin teoksia … se merkitsee suoralla suomenkielellä: kynsistään kissa tutaan. Lyön vetoa kymmenestä putelista vanhaa renskaa yhtä rikkinäistä saapasta vastaan, että tuo pieni, valkea kätönen paljon mieluummin hyväilisi ritarin poskea kuin yötä ja päivää sormeilisi rukousnauhaa.
Nunna veti jo pois kätensä ja näytti epäröivän. Keimaileva kapteeni alkoi jo pelätä pahoja seurauksia keikailustaan. — En puhu sanaakaan enää, minä vaikenen kuin karthausilaismunkki, mutta sen minä sanon, että se, joka uskaltaa sanoa näin pehmeää kätöstä vanhan akan … no, no, minä vaikenen, kuulettehan, että minä vaikenen…
— Tempus est consummatum, itur in missam[11] virkkoi ovelta kumea ääni ja nunna kiiruhti tekemään viimeiset solmut kääreeseensä. Kohta sen jälkeen olivat vangit taas kahden kesken.
— Tuon äänen olen ennenkin kuullut — huomautti Bertel miettiväisenä.
— Kaikki on täällä kummallisen salaperäistä.
— Pyh — sanoi kapteeni pilkallisesti, — mikä lie ollut kalju, mustasukkainen munkki. Hitto vieköön sitä pientä, sievää kätöstä!
2. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.
Kun syysaurinko seuraavana aamuna heitti ensimmäiset säteensä tornikamariin, nousi Bertel vuoteeltaan ja meni ikkunaan, luodakseen silmäyksen ahtaan rautaristikon läpi. Näköala siitä oli ihana. Tornin juurella kiemurteli komea joki, sen toisella rannalla oli kaupunki kymmenine kirkontorneineen ja kaupungin takana oli vihertäviä viinitarhoja.
Heti paikalla tunsi Bertel paikan Würzburgiksi. Marienburgin linna, jonne vangit oli suljettu, oli ruotsalaisten poistuttua taas joutunut ruhtinaallisen piispan käsiin vaikkei hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä ollutkaan levottomien aikojen vuoksi muuttanut sinne olemaan, vaan pysytteleikse enimmäkseen Wienissä. Linna oli paljon kärsinyt valloittamisesta ja ryöstämisestä; toinen torneista oli rauniona ja vallihauta oli monin paikoin soraa ja kiviä täynnä. Tällä kertaa oli linnassa vain viidenkymmenen miehen vartioväki, mutta sitä enemmän oli siellä haavoitettuja ja sairaita, joita kaupungin luostarien nunnat hoitivat. Kun Bertel oikein tarkkaan tutki vankilaansa, oli hän tuntevinaan sen Reginan huoneeksi, samaksi, josta tuo ihana neiti oli katsellut taistelun kulkua ja jossa ruotsalaisten kanuunankuula oli musertanut ikkunaan asetetun neitsyt Marian kuvan. Hän erehtyi, neiti Reginan huone oli kukistunut tornin mukana, mutta luultu keksintönsä tuntui haaveellisesta nuorukaisesta sanomattoman suloiselta. Täällä oli hän seisonut, tuo äärettömän ihana, onneton ruhtinatar; täällä oli hän nukkunut viimeisen yönsä ennen myrskyä. Se oli Bertelin mielestä pyhä paikka; kun hän painoi huulensa kylmää kiviseinää vasten, luuli hän siinä näkevänsä jälkiä Reginan kyynelistä.
Salaman nopeudella iski outo ajatus hänen mieleensä. Jospa nunna, joka eilen kävi heidän luonaan, olisikin vain joku naamioitu prinsessa … jos tuo hieno kätönen olisi ollutkin Reginan? Se olisi selittämätön ihme, mutta … rakkaus uskoo ihmeitä. Bertelin sydän alkoi levottomasti sykkiä. Tuon lempeän hoitajattaren panema side oli jo melkoisesti parantanut hänen haavaansa. Hän tunsi jo paljon voimistuneensa.
Hänen toverinsa nukkuivat vielä matkasta uupuneina. Silloin avautui ovi hiljaa ja sisään astui hiljaisin askelin eilinen nunna, tuoden haavoitetuille virvoittavaa juomaa. Bertel tunsi päätänsä pyörryttävän. Mielenliikutuksensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen nunnan eteen. — Sano nimesi, sinä suloinen enkeli, joka vangituitakin muistat! — huudahti hän. — Sano nimesi, paljasta kasvosi … oi, minä olisin tuntenut sinut tuhansien joukosta … sinä olet neiti Regina!