— Te erehdytte — sanoi sama, heleä ääni, jonka Bertel oli kuullut eilen. Se ei ollut Reginan ääni, ja kuitenkin oli ääni tuttu, mutta kenen?
Bertel ponnahti ylös ja tempasi hunnun nunnan kasvoilta. Hänen edessään seisoi kaunis, lempeä Kätchen hymyilevin kasvoin. Hämillään vetäytyi Bertel askelen taapäin.
— Varomaton! — virkkoi Kätchen ja peitti nopeasti päänsä. — Olisin toivonut saavani hoitaa teitä ja te pakotatte minut lähettämään toisen sijaani.
Kätchen katosi. Saman päivän ehtoolla tuli taas nunna haavoitettujen luo. Larsson piti taas kauniit puheet, vei hänen kätensä huulilleen ja painoi siihen läiskähtävän suudelman. Mutta samalla kuultiin hänen kiroavan tuhannen tuhatta tynnyriä; hän oli suudellut vanhaa, kuihtunutta kättä, jonka iho oli kuin satavuotista pergamenttia.
— Toden totta, rakas Bertel, — sanoi tuo pettynyt kapteeni viisaan levollisuudella, — on asioita ja tapauksia luonnossa ja ihmiselämässä, jotka ikuisesti pysyvät arvoituksina terävimmällekin järjelle. Tuo käsi esimerkiksi … manus, mana, manum, käsi, niinkuin vanhat roomalaiset niin nerokkaasti sanoivat … tuo käsi olisi varmaankin tullut loistavalle sijalle kreikkalaisen runoilijan Ovidion Metamorfoseissa, joita me muinoin luimme Turun katedraalikoulussa, siihen aikaan kun isäni aikoi tehdä minusta papin. Eilen olisin antanut pääni pirulle panttiin, että se käsi oli hieno neitosen käsi, ja tänään keritkööt minut munkiksi, jos ei se ollut seitsenkymmenvuotiaan pesuakan käsi. Sic unde ubi apud unquam post, niinkuin vanhat sanoivat, se on: niin helposti voi kaunis tyttö muuttua syöjättäreksi.
Vankien haavat paranivat pian nunnien niitä hoitaessa. Pimeimmän syksyn myrskyt vinkuivat linnan tornien ympärillä ja sade rapisi pieniä ikkunoita vasten. Viinitarhojen vihreys katosi; paksu ja kylmä usva nousi Main-virrasta ja sulki näköalan kaupunkiin päin.
— En minä enää kestä kauempaa, — mutisi Larsson. — Eivät ne konnat anna meille ei viiniä eikä arpanappuloita. Ja antakoon minulle anteeksi pyhä Pirkitta, mutta paavi heidän nunniaan suudelkoon enkä minä, sillä habeo multum respectum pro matronibus, minä pelkään vanhoja akkoja. Ei, tätä en minä kestä, ennen hyppään ulos ikkunasta…
— Hyppää, kun mielesi tehnee! — vastasi Bertel ärtyisesti.
— Ei, minä en hyppää ikkunasta, — sanoi taas kapteeni. — Ei, hyvä ystäväni, micus ameus, niinkuin meidän oppineiden on tapana sanoa … vaan sen sijaan suvaitsen minä tämän toverini kanssa ruveta panemaan kruunua ja klaavaa.
Ja tuo kekseliäs kapteeni ryhtyi neljättäkymmentä kertaa Pekan kanssa pelaamaan tuota yksitoikkoista peliä, joka oli hänen ainoa huvituksensa ja johon käytettiin Kaarle IX:n kuuden äyrin rahaa.