Ne kaksi lasta, jotka olivat istuneet opettajattaren kanssa toisissa vaunuissa, ansaitsivatkin, ainakin ulkonäkönsä puolesta, Riitta-muorin heihin tuhlaaman kiitoksen. Ebba-neiti oli äitinsä ilmeinen kuva, jota kaunistivat lapsuuden tuoreus ja hyväntahtoisuus. Vaikka kreivittären kasvot muuten olivatkin miellyttävät, puuttui niistä tuo hyväntahtoinen piirre. Kustaa Aadolf Bertelsköld taas oli reipas, voimakas, tulinen, hilpeä ja vallaton poika, tukka musta kuin isällä, niin musta, että se miltei sinerti, silmät mustat ja elävät, ruumiinrakenne hänen vuosikseen vahva ja jäntevä. Vaunuista alas hypättyään juoksi hän ensi töikseen taputtamaan hevosia kaulalle, kaatoi sivumennen erään kamaripalvelijan jalkakammilla kumoon, sieppasi sitten sisarensa vyötäisistä kiinni ja kantoi hänet ylös suuria rappusia harpaten kaksi kolme porrasta kerrallaan. Kaiken tämän suoritti hän muutamissa silmänräpäyksissä.
Kolmannessa vaunussa istui kreivi Torsten opettajansa kanssa. Torsten Bertelsköldin ulkonäkö ei herättänyt katselijain huomiota likimainkaan niin paljon kuin veljen ja sisaren. Hän vivahti sekä isäänsä että äitiinsä, tukka oli vaalea ja silmät ruskeat, muuten näkyi hänessä jonkinlaista ylpeyttä yhdistettynä tunteelliseen, heikkohermoiseen ja kivulloiseen ulkomuotoon. Nuorukainen hän oli, 14:n vanha, mutta näytti paljon vanhemmalta. Hän istui paksuun, turkiksilla sisustettuun kaapuun käärittynä, nojasi, vaunusta astuessaan, opettajansa olkapäähän ja astui kartanon poikki miltei horjuvin askelin, tervehtimättä ketään ympärillä seisovista. Opettaja, maisteri Schönberg, vanhaa, mutta köyhtynyttä ja rappiolle joutunutta aatelista sukua, näytti olevan noin 40-vuotias mies, laiha, kalvakka ja kuivan näköinen.
Neljännessä vaunussa istui neljä kamarineitsyttä vaalimassa kaikenlaisia huviksi ja hyödyksi aiotuita kaluja, joista mainittakoon kaksi sylikoiraa, Ebba-neidin mielikissanpoika, marakatti nimeltä Bobbo, kaksi papukaijaa ja eräs hollantilainen kääpiö nimeltä Dick. Jäljessä tuli vielä useita kuormavaunuja kuljettaen kaikenmoisia kesätarpeita, joista ei mitään ajan ylimykselliseen ylellisyyteen kuuluvaa saanut puuttua. Katselijat eivät kyllästyneet töllistelemästä noita kummallisuuksia, joista useat olivat heille nimeltäänkin tuntemattomia. Enintä huomiota herättivät kumminkin kääpiö, marakatti ja papukaijat. Mutta näidenkin maine oli vielä himmenevä.
— Kas, mimmoinen pieni ja nätti herra! — Mikä sen pikku herran nimi on? — huudahti Riitta-muori mielinkielisesti, kumartuen vaunuun katsomaan, paremmin nähdäkseen marakattia, joka istui siellä, korea hattu päässä, loukkoon kyyristyneenä. Bobbo arvattavasti luuli tätä kehoitukseksi likemmän tuttavuuden tekemiseen, sillä yksi hyppäys vain, hän istui kahdareisin Riitta-muorin niskassa ja alkoi käherrellä hänen hiuksiaan tavalla semmoisella, että ämmä lähti kohti kurkkuaan parkuen juoksemaan, luullen paholaisen ihka elävänä hänen selkäänsä hypänneen. Sanna-muori, joka oli ollut Turussa ja kiilloittanut piispavainajan kauluksia, oli useammin kuin yhden kerran nähnyt marakatteja torilla näyteltävän ja alkoi ylenkatseellisesti puhua "ihmisistä, jotka eivät ymmärtäneet erottaa ihmisiä eläimistä". Sentähden, kun pieni Dick, kääpiö, aikoi astua vaunusta ulos, piti Sanna-muori varansa, otti hänet syliinsä, silitteli häntä kuin kissaa ja sanoi: Kis, kis, kuinka kauniit vaatteet sillä on, oi oi, niin kaunis takki, kissa mirriseni! — Mutta Dickistä mokomat mairittelut eivät olleet ollenkaan mieleen, hän iski kyntensä ällistyneen ämmän poskiin ja huusi vihasta tirskuen: — Kissa olet sinä itse enkä minä, sen tuhannen naaras!
Jos Riitta-muori parkui vast'ikään, niin parkui nyt Sanna-muori kymmentä kertaa kovemmin. Ämmän huudoista syntyneen hälinän kestäessä kuului kavion kapsetta portilta, ja kartanolle ilmestyi kuusi pulskeata ratsuhevosta, kukin ratsupalvelijansa kanssa, sekä niiden etunenässä murjaani, koreaan, hopealla kirjattuun jakkuun puettu, mutta musta kuin synti. Kauhistus oli yleinen; katselijat hajausivat joka haaralle. Joko nyt murjaani närkästyi herättämästään inhosta tai tahtoi hän huvikseen vielä enemmän pelästyttää taitamatonta joukkoa, hän irvisti julmasti ja pisti kielensä ulos näyttäen kaksi riviä valkoisia ja teräviä hampaita. Alettiin huutaa, manata ja rukoilla. Sanna-muori toipui toki siksi, että ennätti saada mietityksi, miten perkele tietystikin kulkee mukana siellä, missä ihmiset ovat kissoiksi muuttuneet ja kissat ihmisiksi; mutta, lisäsi hän riemuiten, pappia se kuitenkin pelkää; eipähän tohtinut tulla tänne, ennenkuin sen jumalanmiehen puhe oli loppunut.
Oikeastaan oli asianlaita niin, että murjaani, jolla oli tuo musta nimi Nero, oli kreivittären tallimestari ja oli hiljalleen tullut jäljestäpäin Turusta, ratsuhevosia kuljettaen.
Linnaan tulonsa jälkeisenä aamuna istui kreivitär Bertelsköld komeassa sänkykamarissaan, katsellen Mainiemen salmen ihanaa näköalaa sill'aikaa, kun hänen kamarineitsyensä asetteli hänen tuuheaa tukkaansa ylös samalla tarkkuudella, kuin jos olisi ollut mentävä loistaviin juhlapitoihin Ruotsin pääkaupungissa. Pöydällä kreivittären edessä oli hopeinen tarjotin ja sen päällä kiinalaiset posliinikalut, joista hän vast'ikään oli suklaata aamujuomakseen nauttinut; hänen kullalla kirjattuihin tohveleihin pistetyt jalkansa lepäsivät vaatetuspöydän eteen asetetulla silkkityynyllä, ikäänkuin ei pehmeä persialainen mattokaan olisi ollut kyllin hieno ja lämmin sitä tallaavalle jalalle. Viereisestä huoneesta kuului papukaijain ilkeää kuherrusta, joka kokonaan olisi estänyt linnunlaulun rannan koivuista kuulumasta, vaikka tämä olisikin voinut tunkea huolellisesti suljettujen ikkunain läpi.
Kello oli 7:n paikoilla, ja luonto loisti niinkuin se vain voi kesäkuun kosteisena aamuna loistaa. Ihana oli näköala tuuheille, lehväisille rannoille päin, joiden välitse peilikirkkaat lahdelmat luikertelivat niinkuin hopeanauhat vaaleanvihreällä samettimatolla. Meri, tuo valtava ja iso, joka syvinä hyökyinä kohoili tuolla taampana, oli tänne lähettänyt ainoastaan leppeimmät tyttärensä, nuo kaidat lahdet ja salmet, jotka armaasti syleilivät pihlajilla, koivuilla ja kukkivilla tuomilla reunustettuja niemiä ja saaria.
— Vedä ikkunaverho paremmin syrjään, Kaarina, — sanoi kreivitär ihastuksissaan tuosta lumoavasta näköalasta. — Bertelsköld oli oikeassa, — lisäsi hän ajatuksiinsa vaipuen — tämä maa, niin köyhä kuin onkin, on kuitenkin ihana, miltei yhtä ihana kuin Länsi-Göötanmaani.
— Teidän armonne älköön vilustuttako itseään, — virkkoi kamarineitsyt mielipalvelijan toimeliaalla tuttavuudella. — Oi, taivaan kirkkaus, kuinka teidän armonne tänäpäivänä on kaunis, oikein ihastuttava; lyön vetoa, että kreivi sanoisi samaten. Kukapa olisi uskonut, että tuo ilkeä merituuli ja tämä kylmä Suomen ilma tekisi niin hyvää teidän armollenne! Anteeksi … vielä yksi kihara … kas noin. Mutta kannattaako todellakin olla noin viehättävä näille tyhjille seinille tai tuota ikävää pappia tai noita muita tomppeleita varten tässä moukkain maassa. Oi, teidän armonne!