— Mutta lopettakaahan jo, isä Johannes, muutenhan teette meistä kaikista juutalaisia, — kuiskasi hovimestari huolestuneena nykäisten kirkkoherraa kauhtanasta. — Ettekö näe, että hänen armonsa jo alkaa tuskastua?
Ylhäisen kreivittären kauniissa kasvoissa näkyi todellakin jo kyllästymisen ensi oireita. Hän, jonka vuoksi kaikki tämä komeus oli hankittu ja jota tervehdittiin näin kaunopuheisilla vertauksilla, näytti olevan keskikokoinen nainen, tuskin yli viidenkolmatta vuoden, vaikka hän vanhimman poikansa rinnalla oli arvattava vähintään yhdenneljättä ikäiseksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, miltei kärsivät, erinomaisen hienot ja säännölliset, hyvin lempeät, vaikkakaan eivät suorastaan kauniit; silmät siniset, tukka vaalea, otsa avonainen, ja etenkin suu erinomaisen kaunis helmivalkeine hampaineen. Hän oli puettu pitkään, vaaleanharmaasta sametista tehtyyn, kultahakasilla varustettuun ja kalliilla turkiksilla sisustettuun matkakaapuun, joka kyllä tuntui vähän liian varovaiselta tähän vuodenaikaan; koristelematon musta hattu ja valkoinen harso enensivät vielä kasvojen tavatonta kalpeutta, joihin kumminkin vieno puna ilmaantui, hänen keskeyttäessään ujostelevan kirkkoherran onnentoivotukset sanomalla: — Paljon kiitoksia, hyvä kirkkoherra!
Sitten kääntyi hän, vaunun astuimella vielä seisoen, lukuisan, vaunujen ympärillä tungeksivan väkijoukon puoleen, ja sanoi äänellä, joka oli kovin heikko kuuluakseen muille kuin likinnä seisoville: — Kiitän teitä kaikkia, hyvät ihmiset, hyvästä tahdostanne, ja toivon, että arvoisan kirkkoherranne toivomukset Jumalan avulla tulevat toteutumaan.
Uusi riemuhuuto remahti vastaukseksi näihin sanoihin, vaikkeivät etempänä olevat tietäneetkään, mistä syystä nyt taas huudettiin. Mutta ympärillä seisovat olivat huomaavinaan, että kreivitär oli lausunut nuo harvat sanat tosin kyllä lämpimästi ja lempeästi, mutta kuitenkin tuolla omituisella alentuvalla tavalla, joka osoitti, ettei hän niinkään suuresti hämmästynyt kaikista näistä hänen kunniakseen tehdyistä laitoksista, vaan päinvastoin näkyi hyvinkin tottuneen semmoisia alamaisen huomaavaisuuden osoituksia ottamaan vastaan.
Niinpiankuin voi tehdä sen ketään loukkaamatta, vetäytyi kreivitär huoneihinsa linnaan, jossa hänet otti vastaan Kreeta muori; väkijoukolla oli sen sijaan yltä kyllin huvia hänen seurueensa tarkastamisessa. — Kuka on tuo pitkä, laiha ja mustaverinen nainen, jonka käsivarteen hänen armonsa nojaa? — kysyi Riitta-muori eräältä hätiköivältä kamaripalvelijalta.
— Hänen armonsa seuranainen, muuan köyhä neiti Sinclair, — vastasi kamaripalvelija.
— Kah kaikkiakin, — sanoi Riitta, luulinpa häntä ainakin paroonittareksi; hän näyttää yhtä ylhäiseltä kuin hänen armonsa itse. Entä tuo toinen ruudukkaiseen villakaapuun puettu nainen, kuka hän on? — jatkoi Riitta, osoittaen erästä vaaleaveristä ja hyväluontoisen näköistä, mutta niin nuoreksi miltei liian lihavaa tyttöä.
— Neiti Linderoth, armollisen neidin opettajatar, — kuului lyhyt vastaus.
— Senpä olisin saattanut kysymättäkin arvata, — sanoi Riitta; — ei ole siinä tytön tyllerössä enemmän aatelista verta kuin minussakaan. Mutta katsokaapas, tuolla auttaa hän pikku neitiä vaunusta. Jumala siunatkoon sitä lasta, mikä kaunis Jumalan enkeli hän on! Ja kuinka hän on mammaansa! Ja tuo, joka yhdellä hyppäyksellä vaunuista laskeutui, totta se lienee vanhin kreivi, pikku Torsten! Ja kuinka iso ja komea hänestä on tullut! Ja kuinka hän on pappaansa!
— Pitäkää suunne kiinni, ystäväiseni, — tiuskaisi kamaripalvelija, —
älkääkä vaivatko heidän armojensa korvia tyhmillä lörpötyksillänne.
Muuten sanon teille, ettei se olekaan kreivi Torsten, vaan nuori kreivi
Kustaa Aadolf. Kyllä ei kreivi Torsten hyppäisi vaunusta sillä lailla!