— Hyvältä näyttää, — sanoi hän, tyytyväisesti silmähtäen nopeasti suoritetun työnsä hedelmiä. — Enemmän kultaa — enemmän, enemmän vain pohjattomaan kuiluun. Kreivi on oleva tyytyväinen, työni menestyy! — lisäsi hän hiljaa hymyillen ja samalla synkistyen.
Mestari Pietari oli ylen huonolla tuulella. Hän mörisi kuin kahlekoira kaikille, joita kohtasi. Mitä enemmän hovimestarin otsa kirkastui, sitä enemmän tilanhoitajan kasvot synkistyivät. — Kurja Mainiemi! hän huokaili.
Kolmannen päivän illalla oli kaikki väki juhlavaatteihin puettuna, ja koko pihamaa ja melkoinen kappale tietä ripoteltu lehtiä ja kukkasia täyteen.
Näin odotettiin ja odotettiin. Mutta Turusta tulevaa sanantuojaa, jonka puolta tuntia ennen piti julistaa kreivittären tulo, ei kuulunutkaan. Viimeinkin tuli hän myöhään yöllä tuoden sen sanoman, että oli vastatuuli saaristossa ja että Tukholmasta lähtenyt laiva oli jäänyt ankkuriin Korppooseen. Se oli tavallista silloin ja kauan sen jälkeenkin, ennenkuin vielä tunnettiin höyryvoiman ihmeitä.
Useat odottavista nolostuivat. Mutta hovimestari katsoi asiaa toiselta kannalta. — Meillä on vielä yksi päivä, — sanoi hän, — ja se on käytettävä. Enemmän kultaa, vielä enemmän.
Ja Turusta pantiin noutamaan kalliita maljakoita kukkineen ja harvinaisine kasveineen, jotka asetettiin pitkin portaita ja käytäviä; riemuportteja, köynnöksiä ja lehdityksillä koristettuja, rakennettiin tien yli, ja noille kuudelle metsästäjälle valmistuivat heidän uudet, hopeakudoksilla koristetut samettipukunsa. Mutta vieläkin yhden päivän viipyivät odotetut, ja sitten taas päivän ja jälleen päivän, vastatuulen tähden. Ja yhä kylvi hovimestari kultaa menemään, ja joka päivä hakattiin uusia koivuja ja hankittiin uusia kukkia, ja päivä päivältä kasvoivat komeus ja laitokset kreivittären vastaanottoa varten. Hovimestari meni innoissaan niin pitkälle, että maalautti punaiseksi kaikkien seudun talonpoikaistupien maantielle päin olevat seinät. Yksin aidatkin koristeltiin viireillä ja pihlajankukka-kiehkuroilla, jotka levittivät hurmaavaa lemua. Mutta teille kokonaisen penikulman päähän linnasta ruiskutettiin vettä pölyn poistamiseksi.
Ja viimein seitsemäntenä päivänä hovimestarin tulon jälkeen saapui iltapäivällä sanansaattaja vaahtoisen hevosen selässä ja julisti, että kreivitär Bertelsköld oli ennen iltaa oleva täällä, oltuaan päivällisillä Turussa maaherran, vapaaherra Lorenz Creutzin tykönä.
Nyt ei tarvinnut kauemmin epäillä. Neljä kertaa oli hovimestari harjoittanut linnan alustalaisia innostustaan ilmaisemaan, nyt vaadittiin sitä vielä viidennen kerran. Kello seitsemän aikana illalla näkyivät neljät kreivilliset vaunut tulevan, kaksi esiratsastajaa ja neljä ratsastavaa lakeijaa jäljessä saattovartijoina. Ilta oli kaunis, ja hauskan vaikutuksen tekivät laitokset. Niin pitkälle kuin silmä voi seurata tien mutkia, oli kaikkialla pelkkää vihannutta, kukkia, lehdityksiä, kunniaportteja ja juhlapukuja, hattuja huiskuteltiin ja hurraahuudot kaikuivat. Ei olisi keisarinnaakaan voitu näin maalaiskylässä sen suuremmalla komeudella ottaa vastaan.
Kun neljän valkoisen hevosen vetämät etumaiset vaunut ajoivat linnan portista sisään, annettiin merkki ja sinikeltainen Bertelsköldien vaakunalla merkitty viiri nousi jokaiseen linnan viiteen torniin, ja puolella tusinalla vanhoja, rannalle asetettuja tykkejä ammuttiin tulijain tervehdykseksi. Seurakunnan kirkkoherra, isä Johannes, oli ehdottanut, että kreivitär otettaisiin riemuvirrellä vastaan, mutta hovimestari oli sen kieltänyt, ja arvoisa kirkkoherra sai, ainoastaan sillä ehdolla että tekisi sen hyvin lyhyesti, luvan tervehtää linnan emäntää hengellisellä tervetuliaispuheella.
Isä Johannes teki tehtävänsä parhaan ymmärryksensä mukaan. Se ihme tapahtui, että puheessa oli vain kuusi tahi seitsemän latinalaista puheenpartta, mitkä olivat sen ajan parhaita kaunopuheisuuden koristuksia, mutta sitävastoin sovelias lukumäärä raamatunlauseita. Hän vertasi kreivitärtä Saaraan, Aaprahamin vaimoon, joka palvelijoineen samosi luvattuun maahan, ja toivotti, että Rebekan ja Raakelin siunaus vihmasateen tavoin lankeisi armollisen rouvan ja kaiken hänen perheensä päälle. Hän vertasi hänen lapsiansa Saaronin liljoihin ja Kidronin kukkasiin, flor es in horto Domini, ja toivotti että Salomon viisaus ja Gideonin urhoollisuus tulisi heidän ajalliseksi perintöosakseen, mutta kunnian kruunu heidän iankaikkiseksi omaisuudekseen. Eikä unhottanut hän verrata itseään Jaakopin huoneen ovenvartijaan ja lausui mielevästi sen toivomuksen, että, jos se oli Jumalalle otollista, täällä, heidän kreivillisten armojensa turvissa, hunajaa ja mannaa sataisi näiden Mooseksen lapsien päälle heidän vaivainsa korvessa ja … ja…