Hovimestari läheni luontevasti ja reippaasti, voitollinen pilkkanauru ohuilla huulillaan, ja tervehti pappilan muoria, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. — Minua ilahduttaa nähdä teidät noin reippaana, Kreeta muori, — sanoi hän. — Armolliselle rouva kreivittärellemme tulee olemaan mieluista tutustua teihin ja pappilan oivallisiin vasikkoihin ja kesävoihin. Pikku kreivi Kustaa Aadolf on oikea susi päästessään viilipytyn ääreen; surkuttelen maitohyllyjänne, jos häntä huvittaa usein käydä pappilassa.
— Saamme siis odottaa hänen armoaan kreivitärtä ja lapsia kohtakin? — kysyi Kreeta iloisena päästessään puhumaan toisista ja rauhallisemmista aineista, sillä mestari Pietari seisoi yhä vielä kasvot synkkinä hänen vierellään.
— Viimeistään ylihuomenna jälkeen puolen päivän, — vastasi hovimestari mielipalvelijan mahtavuudella ja huolimatta edes katsahtaa isännöitsijään. — Kreivi ei voi päästä irti Tukholmasta ennenkuin tuonnempana kesällä, mutta hänen armonsa soisi, että kreivitär ja kaikki lapset, kreivi Torsten ja kreivi Kustaa Aadolf ja neiti Ebba, saisivat nauttia vuoden kauneimmasta ajasta täällä Mainiemessä. Hänen armonsa kreivittären terveys ei ole ollut oikein hyvä viime kevännä, ja kreivi Torsten on sangen heikko neljätoistavuotiaaksi, mutta kun näkee kreivi Kustaa Aadolfin ja neiti Ebban, niin ei uskoisikaan kreiviä ainoastaan kaksitoista- ja neitiä kymmenvuotiaaksi, niin vahvan ja rehevän näköisiä he ovat — juuri niinkuin teidän juotetut vasikkanne, Kreeta muori, käyttääkseni vähemmän sopivaa, vaikka kyllä näin maaseudulla hyvinkin tavallista vertausta. — Mutta, — jatkoi hovimestari, katkaisten oman puheensa ja jyrkästi ja huolettomasti käännähtäen mestari Pietarin puoleen, — tässä haaskaan aikaa muistelemalla kreivillisen perheen sukuluetteloa ja unhotan kokonaan, että paljon on vielä tekemättä, mikä pitää olla valmiina ylihuomiseksi. Mitä näenkään, mestari hyvä! Työntekijät joutilaina kuin pyhäpäivänä, nyt kun kaikki kädet pitää olla liikkumassa! Pihalla ajelehtii kalkkia, kiviä ja pölkkyjä; ystäväiseni, pyydän teitä muistamaan, että hänen armonsa kreivitär on tottunut näkemään ympärillään mitä hienointa olla saattaa. Linnan seinät vielä märät rappauksesta? Teidän olisi pitänyt käyttää enemmän väkeä, olihan teillä käsky syytää kultaa kahmaloittain menemään. Entä portaat? Luulenpa totta tosiaan teidän panettaneen niihin rautakankia entisten kullattujen messinkitankojen sijaan. Mitä se merkitsee, ystäväni?
— Unohdatte, herra Niilo, — sanoi tilanhoitaja tuimasti, — unohdatte, että entiset käsipuut hävisivät tulipalossa seitsemän vuotta takaperin. Ja kun minulla harvoin on ollut, niinkuin sanotte, kultaa kahmaloittain syytää, niin panetin niihin käsipuut hyvästä Dannemoran raudasta.
— Mutta, mestari hyvä, mihinkä, jos saan kysyä, olette käyttänyt Mainiemen tulot kahtena viimeisenä vuotena? Sillä sen tiedätte itse parhaiten, että hänen armonsa kreivi tuskin on saanut niistä sen vertaa kuin olisi saattanut tarvita tavallisen ratsuhevosen ostoon.
— Mihinkä? — matki mestari Pietari närkästyen. — Sen sanon teille heti paikalla, herra Niilo Janssen, joka niin kernaasti syydätte herranne kultaa menemään — toisella kädellä ainakin. Kreivin luvalla olen käyttänyt hovin tulot linnan maiden uudelleen viljelemiseen, useiden autiomaiden viljamaaksi tekemiseen, peltojen ojittamiseen, koulun perustamiseen, ja ihmisasuntojen rakentamiseen alustalaisille, jotka tähän saakka asuivat huonommin kuin kreivin kehnoin hevonen; heidän rasitustensa lieventämiseen, heidän varustamiseensa työaseilla ja juhdilla, heidän ihmistyttämiseensä, herra Niilo! Ajattelen, että kreivi, joka on hyvä ja jalo herra, muistaessaan, minkä näköinen Mainiemi ennen oli, ja omin silmin nähdessään, minkä näköinen se nyt on, on unhottava kysymästä kullatuita käsipuita.
— Te tulistutte, — sanoi hovimestari pilkaten; — juokaa lasillinen vettä ja malttakaa mielenne, niin saamme sitten puhella noista uusista parannuksista. Ei mikään ole täydellistä tässä maailmassa, eipä edes rakkautenne tämän seudun roistoväkeen. Olette unhottanut yhden asian: kuka te olette ja kuka minä olen ja kuka linnan herra. Teillä on aivan liian paljon huolia, ystäväiseni; vast'edes olen koettava huojentaa taakkaanne.
Näin sanottuaan pyörähti hovimestari kantapäillään ja lähti linnaan, koettaen matkia ylhäisten huoletonta käytöstä. Mestari Pietari ja hänen äitinsä jäivät äänettömiksi paikoilleen, hämmästyneinä katsellen palvelijaa, joka uskalsi näytellä herransa osaa.
3. BERTELSKÖLDIN PERHE.
Kaksi päivää kului Mainiemessä suuria valmistuksia tehtäessä. Tunnustaa täytyy, että hovimestari oli tavattoman ponteva mies. Kahtena, kolmena hän liikkui, oli saapuvilla kaikkialla. Hänen käskiessään oli jokainen käsi pakotettu tekemään työtä neljän edestä. Linna muuttui uskomattoman lyhyessä ajassa kokonaan toisen näköiseksi. Työt tarkoittivatkin ainoastaan ulkonäköä. Milloin täytettiin jokin seinän halkeama; milloin peitettiin rapistunut paikka uudella maalilla; kaikki käytävät siistittiin, somistettiin; kaikki paraatihuoneet verhottiin uusilla tapeteilla; huoneisiin levitettiin kalliita mattoja; puutarhassa pantiin suihkulaitos kuntoon; piha kaunistettiin nuorilla koivuilla, jotka tosin olivat hakatut ja tuomitut muutamain päiväin perästä lakastumaan — mutta mitäpä siitä? Hovimestari oli niitä, jotka katsoivat kuoren tärkeämmäksi kuin ytimen ja joiden mielestä hetken loisto on pääasia, vähät siitä, joskin kaikki tulevaisuudessa kuihtunee.