Kustaa Aadolf puri huultansa. — Pyydän teiltä anteeksi, äitini! — sanoi hän.
— Mutta minä vaadin, että pyydät anteeksi neidiltä.
Poika oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän sukkelasti: — Ei, äitini, aatelismiehen ei sovi pyytää anteeksi siltä, jota kalkkunat ovat ahdistaneet. Luuletteko minun olevan velvollinen antamaan neidille hyvitystä? Olkoon, en kieltäydy siitä, jos hän tahtoo tapella kanssani.
Tuskin huomattava hymy ilmaisi, että heikko äiti, jonka lujuus oli enemmän näennäinen kuin todellinen, vaivoin voi pysytellä ankarana. Samassa tuli vanhempi veli, kreivi Torsten, ja kuuli tuon taistelu vaatimuksen. — Kustaa ei pelkää muuta kuin yhtä vihollista, — sanoi hän, — ja se on ikävyys.
— Olet oikeassa, — sanoi äiti, iloisena keksiessään keinon, joka oli hänen lemmikkiään vähemmän nöyryyttävä. — Suvaitkaa, neitiseni, minun pyytää anteeksi uppiniskaisen poikani puolesta. Mutta sinä, Kustaa Aadolf, menet heti kohta ylös huoneeseesi ja pysyt siellä iltaan asti arestissa. Se olkoon rangaistuksesi tällä kerralla.
Tuomittu pahantekijä kumarsi kankeasti ja totteli. Tuskin oli hän tullut huoneesta ulos, ennenkuin pieni Ebba, joka oli kuunnellut oven takana, lensi häntä kaulaan ja itku kurkussa huudahti: — Älä ole pahoillasi, Kustaa, tahdon olla koko päivän luonasi. Kaikki vauvani haen sinulle, kun vain lupaat, ettet, niinkuin viimeksi, ripusta niitä pellinnauhaan.
— Anna minun olla, — sanoi poika äreästi. Mutta heti sen jälkeen katui hän, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. — Kyllä olisi sinulla hauskempi siellä ulkona, — sanoi hän, — mutta tule kumminkin. Oletpa oikein hyvä, kun huolit minusta. En koskaan enää tee vauvoillesi pahaa.
Veli ja sisar menivät yhteiseen arestiinsa. Mutta makuuhuoneessa syntyi neuvottelu kreivittären, hänen seuranaisensa ja kreivi Torstenin välillä.
— Kustaa Aadolf on kovin taipuisa pahoihin tapoihin, — sanoi äiti puolustaen. Vahinko, ettei hänellä täällä Mainiemessä ole sen parempaa seuraa kuin palvelijat ja talonpojat.
Neiti Sinclair, joka vielä oli suutuksissaan, tahtoi sanoa sanan linnan alustalaisten kovin itsenäisestä käytöksestä. Hän oli juuri puutarhassa ihastuksekseen lukenut erästä Scudéryn uutta romaania, kun häntä äkkiarvaamatta oli alettu ahdistaa … ja siinä oli hän nähnyt puutarharenkien vähän matkan päässä hänestä olevan työssä, mutta ei yksikään ollut jalkaansa liikauttanut hänelle avuksi tullakseen. Olipa vielä isännöitsijäkin kulkenut juuri silloin pihan poikki ja — uskaltanut nauraa…