Torsten otti tämän muistutuksen varteen tavalla, joka oli osoituksena niistä sukuylpeistä periaatteista, mitkä hän aikaisin oli opettajaltaan, ehkäpä osaksi isältäänkin imenyt.
— Mainiemestä, — sanoi hän, — on kovin kauan puuttunut paikalla asuvaa herraa. Väestö on tottunut elämään omin päinsä; sen täytyy tottua siihen vallanalaiseen asemaan, joka sille kuuluu. — Isännöitsijä ei ollut hänestä vastenmielinen; hän näytti olevan kelpo mies, mutta kovin itsevaltainen. Hovimestari oli kertonut vallan moitittavasta uppiniskaisuudesta. Semmoista olisi toiste estettävä tapahtumasta.
Kreivitär katseli mietteissään ihanaa näköalaa. — Anna sanoa isännöitsijälle, — sanoi hän huolettomasti, — ettei hän vast'edes opeta Kustaa Aadolfia kyntämään. Anna sanoa hänelle, että alamaisuus, ulkonainen ja sisällinen, on hänen ja hänen väkensä velvollisuus. Tule, Torsten, ja katso tuonne! Näetkö tuon, tuolla lehtipuiden latvojen takana? Se on meri, Torsten! Oi, kuinka suuruus on ihana, kun se ymmärtää olla lempeä!
Torsten katsoi merelle. Hän huomasi ristiriitaisuuden äitinsä sanoissa, ja vastasi tavalla, jota ei olisi odottanut hänen ikäiseltään: — Mutta, äitiseni, eikö suuruuden suurin velvollisuus ole olla suuri?
— Juuri senpä tähden, — sanoi kreivitär, — sen ei tarvitse halveksia mitään muuta rinnallaan. Näetkö, Torsten, tämä on se Suomenmaa, jota on kuvailtu meille niin autioksi ja jylhäksi. Minusta se kuitenkin on sekä ihana että suurenmoinen.
4. JUHLAPITOJA JA VAAROJA.
Kaarle XI:nnen tarmokas, järkevä, vakainen, miltei juromielinen hallitus oli yht'äkkiä pannut sulun Ruotsin aateliston loistolle, joka oli aivan yli äyräittensä kuohunut aina siitä pitäen kuin Kristiina kuningatar nousi valtaistuimelle. Tulipa äkkiä loppu sekä Ruotsissa että Suomessa kaikista noista komeista ja viikoittain kestävistä juhlapidoista, kilpa-ajoista, turnauksista, ilvenäytelmistä, kaksintaisteluista, viinivirroista, paistetuista karjuista, kullatuista juhlavaunuista, silkin kahinasta ja hopean helinästä. Elämä muuttui hiljaiseksi, milteipä kolkoksi noissa uhkeissa aatelislinnoissa; juhlapitojen hälinä oli loppunut, pöytäin ylellisyys oli vähiin sulanut, komeus oli kalvennut, hopea oli vaeltanut kuninkaan reduktsionin avaamaa tietä valtion rahastoon. Ja sen sijaan tulivat kankeat kiehkuraperuukit, pitkät saarnat, ankarat tutkimukset, raudankova kaksintaistelu-asetus, ja niiden ohessa eräänlainen juro raakuus, johon kuningas itse antoi esimerkkiä. Mutta ikäänkuin pimeyden vallat olisivat harmistuneet siitä jumalanpelosta, vakavuudesta ja ankarasta siveellisyydestä, mikä kaiken tämän ohessa tuli tavaksi ja laiksi, niin alkoi koko pohjolan rauhalle vaarallisin ja mitä suurinta tuhoa tuottava vihollinen samaan aikaan vuodattaa myrkkyään yhteiskunnan sydämeen. Loisto katosi, mutta paloviina tuli sijaan.
Mahtavan aateliston masentajan viimeisinä hallitusvuosina olikin sentähden aivan tavatonta, jopa kerrassaan kuulumatonta, että tuo suurimmaksi osaksi perin köyhtynyt aateli uskalsi edes osaksikaan levitelläidä vanhassa loistossaan, ja jos se joskus tapahtui, niin tapahtui se ainoastaan tienoilla niin etäisillä, joilla ei enää luultu tarvittavan pelätä reduktsioniherrain aina väijyviä silmiä. Oliko näin laita Mainiemen, tulemme kohta näkemään. Varma vain on, että heti kreivillisen perheen sinne tultua, kesällä 1695, alkoi sarja juhlapitoja niin loistavia, niin tuhlaavaisia, etteivät ne juuri näyttäneet sopivan yhteen ajan tavan, rikkauden vaarain eivätkä sen maakyläisen rauhan kanssa, johon kreivitär Bertelsköld oli vetäytynyt heikkoa terveyttään hoitamaan.
Vaikka kreivi Bertelsköld itse olikin nuorempaa Kristiinan luomaa aatelia, kuului kuitenkin hänen puolisonsa, syntyään Sparre, maansa vanhimpiin sukuihin ja otti täydellisesti osaa heidän nykyistä hallitusta kohtaan tuntemaansa tyytymättömyyteen. Valitettavasti ei tässä todenperäisessä kertomuksessa ole säilynyt kaikkien niiden ympärillä asuvaan vanhaan aateliin kuuluvain korkeasukuisten ja uljaiden vieraiden nimiä, jotka siihen aikaan kävivät Mainiemessä ja ottivat osaa sen juhlapitoihin.
Varmana sopinee kuitenkin pitää, etteivät sieltä olleet poissa Kankaisten Hornit — joista kumminkin eversti Eevert Kustaanpoika oli kuollut v. 1687 ja Suomen kenraalikuvernööri Henrik Horn, Marienborgin vapaaherra, v. 1693 — ei Lemunsaaren ylhäinen paroonitar Anna Maria Cruus, syntyjään Horn, eivätkä myöskään Louhisaaren yhtä isoiset Flemingit, jotka silloin olivat siirtyneet kreivillisestä suvusta samannimiseen vapaaherrasukuun. Eikä suinkaan puuttunut sieltä myöskään Turun maaherraa, Cassaritzin vapaaherraa, Sarvilahden, Tyysterinkylän ja äskettäin rakennetun Teijon herraa Lorenz Creutzia, eikä hänen isoista puolisoaan vapaaherratar Hedvig Eleonora Stenbockia, jonka äiti oli syntyjään De la Gardie. Lukuisa joukko Turun ja sen lähiseutujen aatelisia seurasi näitä päämiehiään Mainiemeen.