— Niin, juuri sentähden tuntisin itseni onnettomaksi, jos menettäisin kaiken valtani, kaiken vaikutusvoimani siinä suuressa taistelussa, joka minun vakuutukseni mukaan koskee valtakunnan sisällistä menestystä. Jopa nostaa vastapuolue vahingonilosta riemuiten päätään, nauttiakseen meidän täydellisestä tappiostamme. Mutta he riemuitsevat vielä kovin aikaisin, nuo tyhmät talonpojat, nuo ahnaat rihkamasaksat, nuo ulkokullatut papit — nuo, jotka saarnatuoleista julkisesti julistavat, että alamaiset eivät ole muuta kuin kuninkaan orjia.[22] Mutta vielä on tuleva meidänkin aikamme, jolloin otamme heiltä heidän saaliinsa takaisin ja karkoitamme heidät jälleen myyränpesiinsä! Ja voi silloin tuota meille tyrkytettyä, yksin- ja rahvasvaltaa ja noita aateliston luopioita, noita Gyllenstjernoja, noita Wachtmeistereita, tuota Klaus Flemingiä ja koko heidän lahkoaan, ja kaikkia noita loisia, jotka ovat heidän paisteessaan lekotelleet, Lindsköldejä ja muita — tulee jumal'auta, jälkilasku, ja he tulevat näkemään, että vanhan tammen sydän ei ole sen juuressa eikä sen latvassa, vaan yksinomaan sen terveessä ytimessä!

Kreivi Bertelsköld oli noussut istualtaan ja mitteli lattiaa kiivain askelin, jotka ilmaisivat hänen kuohuvia tunteitaan. Niiden tosin ylevämielisten ja pontevain, mutta samalla kovin vihamielisten ja puolueellisten piirteiden sijasta, joilla hän kuvaili reduktsionia, tahdomme koettaa muutamin sanoin antaa puolueettomamman esityksen tästä merkillisestä, siihen aikaan Ruotsin ja Suomen sisällisessä tilassa tapahtuvasta mullistuksesta.

Ruotsin ja Suomen maa oli jaettu silloin, niinkuin se on vielä tänäkin päivänä, kruununmaihin, rälssimaihin ja perintömaihin. Omistajainsa ja etuoikeuksiensa kautta edusti ensimmäinen kuningasta, toinen aatelistoa, kolmas kansan suurta enemmistöä. Kaikkien näiden kolmen kesken oli ylimuistoisista ajoista ollut luodetta ja vuoksea, kilpailuja ja muutoksia, milloin laillisia, milloin väkivaltaisia, milloin hitaampia, milloin äkillisempiä. Keskiajalla vei n.s. hengellinen rälssi voiton, kun kirkoille ja luostareille lahjoitettiin paljon maita. Kustaa Vaasa anasti kaikki kirkon tilukset, kaikkiaan enemmän kuin 20,000 maatilaa, kruunulle, josta nyt tuli suurin maanomistaja. Sitten alkoi aatelinen rälssi sotain ja valtiollisten mullistusten suosimana päästä valtaan ja pani allensa ison osan valtakunnan maata, kunnes Kaarle XI:n reduktsioni sen kukisti. Nykyisempinä aikoina taas perintömaa — oikeammin talonpoikaissääty, sillä osa maata on nyt "luonnolleen" muuttumatonta — alinomaa laajenee kruunun- ja rälssimaan tappioksi. Kullakin luokalla on siis ollut aikansa ja ylivaltansa, joka on painanut paljon valtion sisällisten asiain vaakakupissa.

Ruotsissa ja Suomessa oli vuonna 1655 kokonaisia, kaikenlaista laatua olevia maatiloja kaikkiaan noin 65,000. Näistä olivat Kustaa Aadolf, Kristiinan holhoojat ja etenkin Kristiina itse, osaksi myyneet, osaksi lahjoittaneet 38,750 kruununtilaa, joista vuotuinen tulo oli toista miljoonaa talaria; suurin osa oli joutunut aatelisille, niin että aatelistolla siihen aikaan, kun sen entiset omaisuudet otetaan lukuun, oli maatiloja 40:n ja 50:n tuhannen välillä. Palmsköldin kokoelmat antavat käsityksen aateliston läänityksistä Kristiinan aikana. Koko Pohjanmaa oli lahjoitusmaina, Kruunupyyn pitäjää lukuunottamatta. Siellä oli seuraavat vapaaherrakunnat: Stjernsköldeillä oli Kemi; Aake Akselinpoika Natt och Dagilla oli Ii ja Pudasjärvi; Gyllenstjernoilla oli Oulu; Tauben suvulla oli Hailuoto; Soopin suvulla oli Liminka; Brahen suvulla oli Kajaani, Paltamo, Sotkamo, Salo, Raahen kaupunki, Siikajoki, ynnä vielä Pielisjärvi, Nurmes, Iisalmi ja Kuopio; Falkenberg ja Niilo Bjelke jakoivat Pyhäjoen; Shering Rosenhanella oli Kalajoki; Kankaan Horneilla enin osa Lohtajaa; Rosenholmilla oli jäännös, ja hänen leskensä sai päällisiksi Kälviän; Banéreilla oli Kokkola; De la Gardien suvulla oli Pietarsaaren pitäjä ja kaupunki; Klaus Tottilla oli Uuden Kaarlepyyn kaupunki ja pitäjä, Lapua, Ilmajoki ja puolet Vöyriä kreivikuntana; jäännös Vöyriä oli Patkullilla vapaaherrakuntana; Oxenstjernoilla oli Isokyrö, Vähäkyrö, Mustasaari ja Vaasa; Bonden suvulla oli Maalahti ja Laihia; valtaneuvos Helmfeltillä oli Lapväärti. Ja kaikki tämä oli kuitenkin yhtä ja samaa Pohjanmaata, joka niin verisesti oli taistellut kansan vapauden puolesta puoli vuosisataa sitä ennen nuijasodassa.

Jos tätä menoa olisi häiritsemättä jatkunut, niin ennen pitkää olisi sekä Ruotsin että Suomen vapaasta, maata omistavasta talonpoikaissäädystä tullut aateliston vuokralaisia, alustalaisia, torppareita ja loisia. Sitä ylhäisaatelisten toimet tarkoittivatkin. Puolan, Tanskan, Liivin ja Viron esimerkki, joissa maissa aatelistolla oli kaikki valta, orjuutetulla talonpojalla valtaa vähemmän kuin sillä hevosella, joka hikoili hänen auransa edessä, kun hän itse ei sitä vetänyt — olihan tämä esimerkki houkutteleva! Mutta tätä vastaan nousi kansan ikivanha itsenäisyyden tunto yhdessä säätyvihan ja alhaisempienkin vaikuttimien kanssa, kaikilta haaroilta keräytyi myrskypilviä aatelisten pään yllä pauhaamaan. Eihän kuninkailla ollut oikeutta antaa pois valtion luovuttamatonta omaisuutta. Valtion rahasto oli vararikkoon joutumassa. Talonpojat kantoivat kahta raskaampia veroja ja rasituksia kuin aateliset. Sitä vartenko he olivat vuodattaneet vertansa valtakunnan voitoksi noissa monissa sodissa! Oliko Ruotsin kunniasta oleva seurauksena kansan orjuus! Ensimmäinen myrsky jymähti 1650 ja puhkesi 1655, jolloin aatelisto luovutti vähäisen osan omaisuudestaan n.s. neljänneksenkorjauksessa, mikä sittemmin useita kertoja uudistettiin. Tämä myrsky meni ohitse, se jymähti uudelleen 1672, johdettiin pois, seisahtui, mutta pyyhkieli 1680 vuodesta alkaen kaksi kolmannesta ruotsalaisen aateliston äärettömistä omaisuuksista.

Kuinka siinä kävi, siitä annamme kreivi Bertelsköldin kertoa. Kuvaus on synkkä ja puolueellinen, mutta siinä on suuri osa tottakin.

— Kaarle XI, sanoi hän, pyrkii kovin paljon yksinvaltaan. Yksi Jumala, yksi kuningas, yksi kirkko — niinpä kyllä; mutta täällä ei kukaan saa uskoa, mitä kirkko ei tahdo, eikä kukaan saa omistaa, mitä kuningas ei tahdo. Semmoisten kuninkaiden ympäriltä ei koskaan puutu niitä, jotka otsaansa ja kulmiaan rypistellen puhuvat valtion voitosta ja yhteisestä hyvästä, kehoittaen sitä varten anastamaan alamaisten omaisuutta. He liittyivät meitä vastaan; rengit ja kirjurit olivat heidän neuvonantajansa: Ruotsin valtakunnan suurin kahlekoira oli heidän päämiehensä.[23] He eivät olleet mitään muuta tahtovinaan kuin huojennusta valtakunnan hädälle. Kaikenlaiset kuiskailijat veivät heidän sanansa säädyille; palkatut salakirjurit kolkuttivat heidän ovilleen ja kirjoittivat häväistyskirjoituksia aatelistoa vastaan. Näin sai asia alkunsa, ja pelinukkein takana nauroivat ne, jotka rihmoja vetelivät. Aatelisten joukossa oli luopioita, jotka kiljuivat niin kovasti, että heitä luultiin enemmistöksi. Sitten syntyi siellä äänestys, eriskummaisin mitä koskaan on kuultu; sillä ne, joilla oli suurin kurkku ja vähimmin omaatuntoa, vannoivat ja vakuuttivat, että kaikki olivat samaa mieltä kuin hekin, ja niin saatiin päätös tehdyksi sill'aikaa, kun muutamat meistä olivat poistuneet kuninkaan suljetulle ovelle kolkuttamaan. Se päivä oli lokakuun 20:s 1680, ja siitä on Ruotsin voimattomuuden alku luettava. Sillä kotoisen sotarintaman sisällä oli se valta murrettu, joka suojeli kansallista vapautta kuninkaallisia oikkuja vastaan, ja sotarintaman ulkopuolella taas tehtiin Viron- ja Liivinmaan ritaristosta, joka oli uhrannut niin paljon Ruotsin puolesta, keppikerjäläinen, ja se oli pakotettu heittäytymään ensimmäisen vastaantulijan syliin, joka vain lupasi palauttaa heille heidän menetetyt oikeutensa. Asetettiin toimikuntia, joiden tuli tutkia kruunun ja alamaisten oikeutta ja langettaa tuomionsa kummastakin sill'aikaa, kun kuningas seisoi takana ja otti; ja noissa toimikunnissa istui miehiä, joita ei omatunto haitannut eivätkä lailliset lahjoituskirjat sitoneet. Ja he ottivat kaikki, mitä taisivat, ensin mahtavimmilta, sitten varakkailta, viimein myös halvimmiltakin. Ja silloin syntyi voivottelua niiden joukossa, jotka olivat ummessa silmin juosseet puoluemiesten ansaan, sillä nyt he tunsivat sen oman kaulansa ympärillä, ja se kiristettiin niin tiukalle, että heidän hätähuutonsakin siihen tukehtuivat. Ja samalla, kun muutamat harvat rikastuivat ja pöyhkeilivät ryöstetyissä puvuissaan, köyhtyivät kaikki muut, ja kaikkialla koko valtakunnassa kohosi yksi ainoa valituksen voivottelu köyhtyneiden perheiden, ryöstettyjen leskien ja suurten, ansiokkaiden miesten perillisten huulilta, joilta näin isien veren hinta ryöstettiin, ettei moista ole koskaan kuultu, eikä tulla koskaan kuulemaan, ellei vihollinen pääse maan sisimpää sisustaa hävittämään.

Kreivi vaikeni vähäksi aikaa, ja me tahdomme käyttää hänen vaitioloaan täydentääksemme hänen kuvaustaan toiselta puolelta.

Ruotsin suurimpain silloisten historioitsijain, Geijerin ja Fryxellin, välillä oli muutamia vuosia sitten kiivas kynäsota "ylimystön tuomitsemisesta Ruotsin historiassa." Vaikea lienee myöntää kummankaan heistä olleen yksinomaan oikeassa. Mutta että Geijer historiallisen tarkkanäköisyytensä avulla on tunkenut syvemmälle kuin vastustajansa, siitä ovat m.m. todistuksena Fryxellin omat, myöhemmin julkaistut teokset, joissa hän kiitettävällä puolueettomuudella, vastoin kaikkea sitä loistoa ja niitä suuria ansioita, jotka kieltämättömästi on etenkin kuudennentoista sataluvun ylimyskunnan kunniaksi tunnustettava, samalla esittää ne vaarat, jotka uhkasivat sekä kuningasvaltaa että kansan vapautta aateliston niitä kumpaakin ahdistaessa. Geijerin mukaan on ruotsalaisen ylimystön mielessä, sen ollessa loistavimmillaan Kustaa Aadolfin kuolemasta Kaarle XI:n reduktsioniin asti, kangastellut ajatus muuttaa Ruotsi toiseksi Puolaksi, jota hallitsisi valittu, ei perinnöllinen kuningas. Kuninkaan valtaa sitoisi mahtava neuvoskunta, ja kansa saisi maaorjuuden alle painettuna nöyrästi suudella sen jalkapohjia. Myönnettävä on, että tähän tarkoitusperään oltiinkin pääsemäisillään siihen aikaan, kun aateliston hallussa, loistoisimman sotakunnian ja suunnattomien etuoikeuksien ohessa, oli kaksi kolmatta osaa Ruotsin maata. Mutta Kristiina, joka teki 17 uutta kreiviä ja 46 uutta vapaaherraa,[24] laajensi siten aukon ylhäisen ja alhaisen aateliston välillä, loi eripuraisuutta säädyn omaan keskuuteen, ja sen kautta, että ylhäisön aatelisarvo täten menetti arvonsa ja alhaisen aatelin kateus kiihoittui ylimmilleen, halkaisi voimakkaan ylimysvallan kahtia, tehden aatelittomille säädyille mahdolliseksi sulun murtamisen altapäin. Oikeastaan tuli hyökkäävä virta kuitenkin ylhäältäpäin, vaikka salaa, niinkuin vuorivirta; jonka nähdään vastustamattomasti kuohuvan kallioiden juurella, mutta joka kumminkin on kukkuloilta saanut alkunsa ja voimansa. Seurauksena siitä oli kuitenkin tulva, joka matkallaan pyyhkäisi pois ensin kreivien hovilinnat ja vapaaherrakunnat, jotka kaikki siitä ajasta lähtien tulivat olemaan vain tyhjiä arvonimiä, sitten alhaisemmat läänityslinnat, viimein halvemmat asunnot, lopuksi majatkin. Reduktsioni oli todellakin särjetyn sulun kaltainen siinä, että se aukko, joka alussa luultiin niin tarkoin rajoitetuksi, vähitellen yhä laajeni niin, että oli monta, jotka alussa huusivat hei ja hoi, mutta sitten kauhistuksekseen näkivät, että hekin joutuivat veden valtaan. Pitkät ovat kertomukset kaikista niistä vääryyksistä, joita reduktsioni teki, ja muutamat olivat semmoisia, että ne ulottuivat pilviin. Valtiollisetkin seuraukset olivat sekä pahoja että hyviä, mutta varmana kumminkin pysyy, että suuri enemmistö, yleinen etu, kansan ja valtion etu vielä tänäkin päivänä siunaavat reduktsionia valtiovaraston järjestämisestä, omaisuuden jaosta, kansallisen vapauden turvaamisesta, yleisestä varallisuudesta ja sivistyksen leviämisestä yhteisen kansan keskuuteen, jossa se sitä ennen oli ollut kokonaan tuntematon.

— Mutta, — keskeytti kreivitär, — et ole vielä sanonut minulle, kuinka sinun niiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka seurasivat myrskyn puhkeamista, on ollut mahdollista säilyttää Mainiememme, sill'aikaa kun kaikkialla munalla Kristiinan läänitykset peruutettiin kruunulle.