7. REDUKTSIONI.
Reduktsioni — huudahti kreivitär Bertelsköld hämmästyneenä, voimatta itsekään oikein käsittää syytä siihen. Hän tunsi hyvin kyllä tämän sanan — kukapa sitä ei olisi tuntenut? — mutta hänellä oli vain epäselvä aavistus tämän suuren mullistuksen täydestä merkityksestä, mullistuksen, jossa kaksi hyökyaaltoa, toinen korkeudesta tullen, toinen syvyydestä, yhtyivät hukuttamaan kuohuunsa koko Ruotsin aateliston, uhaten rangaista sitä sen ylpeydestä ja hävittää täydellisesti sen vallan.
Kreivi tarttui puolisoaan käteen ja istui hänen vierelleen. — On välttämätöntä — sanoi hän — että opit tuntemaan tilanteemme ja ne vaarat, jotka meitä ympäröivät. Minä lähenen sitä elämän ikää, jolloin varjot ilmoittavat illan olevan tulossa. Voin jonakin päivänä poistua, ja silloin olet yksinäsi kolmen alaikäisen lapsen kanssa, ilman tukea ja turvaa. Mutta sinä olet älykäs nainen, Ebba, joskin toisinaan erehdyt; Luoja on antanut sinulle tarmoa, joka vastuksista on saava vain uutta jäntevyyttä. Maltatko kuunnella minua? Mutta sinä olet väsyksissä, sinä tarvitset lepoa. Jättäkäämme tämä keskustelu tuonnemmaksi.
— Ei, keskeytti kreivitär hänelle ominaisella kiivaudella, — en tunne väsymystä. Sano minulle kaikki ja sano se säälimättä. Luuletko tosiaankin, että saattaisin nukkua tietäessäni totuudesta vain toisen puolen ja aavistellen vaaroja, jotka uhkaavat koko tulevaisuuttamme? Minä pyydän sitä, vaadin sitä; sano minulle totuus kokonaan. Minulla on kuin onkin voimaa kuulla se.
— No niin — vastasi kreivi. — Sinä tiedät, että Bertelsköldin suku on nuorta aatelia; vaakunakilpemme polveutuu vasta vuodesta 1636. Mutta Kristiina-kuningattaren suosio, yhdessä eräiden perhesalaisuuksien kanssa, kohotti isäni aikaisin valtakunnan vanhimpain aatelissukujen rinnalle. Kreivillinen arvomme on vuodelta 1650. Ensimmäiset rikkautemme olivat osaksi Saksanmaalta saatua sotasaalista, osaksi äitini ruhtinaalliset myötäjäiset. Nämä aarteet olisivat kumminkin kohta olleet tyhjennetyt, kun isäni aatelisarvonsa uutuutta ylentääkseen koetti tuhlaavalla komeudella voittaa vanhat suvut. Mutta samaan aikaan sai isäni suuria maaomaisuuksia läänityksiksi osaksi Suomesta, osaksi Liivinmaalta, ja näitä läänityksiä Kaarle X melkoisesti lisäsi Puolan sodan aikana ja tuon kuuluisan, Beltin yli tehdyn retken jälkeen, jolloin isäni hukkui. Näin oli minulla tämän kuninkaan kuollessa v. 1660 Suomessa neljä pitäjää, joissa oli enemmän kuin 300 kokonaista taloa, ja tiloillani Liivinmaalla oli enemmän kuin 12,000 maaorjaa.
— Olitpa mahtava ruhtinas.
— Niin, olin. Mutta nyt minun tulee ilmaista sinulle jotakin, josta en tähän asti ole mitään virkkanut. Sano sitä lapsellisuudeksi, jos niin tahdot, mutta isäni uskoi sen, enkä minäkään voi kieltää, että sattumus merkillisesti on häirinnyt epäuskoani siinä kohden. Sukuamme seuraa siunauksen ja kirouksen kaksinainen, ristiriitainen kohtalo. Tämä salaisuus on yhteydessä erään sormuksen, erään taikakalun kanssa, josta vanhin poikani kerran on löytävä selonteon eräästä salaisten paperieni joukossa olevasta kääröstä. No niin, tätä sormusta piti kauan aikaa kuningas Kustaa Aadolf ja se joutui sitten isälleni. Niin kauan kuin hän sitä piti, seurasi häntä ylen harvinainen, melkeinpä uskomaton menestys kaikissa hänen yrityksissään, mutta samalla kiusaus yhtä äärettömään ylpeyteen ynnä kaiken sen lisäksi vielä onnettomuus hänen läheisimmilleen. Tämä sormus hävisi. Eräässä viheliäisessä kylässä Jyllannissa syntyi kaksintaistelu, jossa isäni vasemman käden kaksi sormea hakattiin poikki; sormet löydettiin, mutta ei sormusta. Kaksi päivää myöhemmin isäni hukkui. Sormus jäi kateisiin, ja sen mukana katosi onni suvustamme. Suurin osa elämääni on sittemmin ollut täynnä ulkonaisia vastuksia, mutta samalla kuitenkin sisällistä tyytyväisyyttä. Hovissa koetettiin minua kaikenlaisten juonien avulla kukistaa; monta kertaa olin perikatoni partaalla, mutta kuningatar Eleonoran suosio minut sentään aina pelasti. Etsin kunniata Turennen ja Condén lippujen alla; kunnian löysin, mutta en koskaan menestystä. Miltei joka taistelussa jouduin tappiolle, ja jos se lippu, jonka alla taistelin, voitti, niin oli saamani haava sitä ennen tehnyt minut kykenemättömäksi pääsemään voitonriemusta osalliseksi. Kuningatar lähetti minut lähettiläänä ulkomaisiin hoveihin. Rohkenen sanoa, että toimitin tehtäväni taitavasti ja tunnollisesti, mutta alinomaa minua kohtasivat aavistamattomat vastukset. Olin pannut toivoni erään itsevaltiaan suosioon: hän kuoli. Minulla oli eräs ministeri täydellisesti vallassani: hän kukistui. Olin hankkimaisillani Ruotsille loistavan liittolaisen: Fehrbellinin tappelu teki kaikki tyhjäksi. Ja sillä välin rikkauteni sulivat kuin lumilinnat kevätauringon paisteessa. Osa maa-omaisuuksiani Liivinmaalla pantattiin ja menetettiin. Toinen osa suistui reduktsionin ensimmäisiin pyörteihin. En niitä surrut, sillä lemmen suloinen onni oli minulla jäljellä. Ihana Ebba Sparre ojensi minulle kätensä. Samalla kuin ulkonainen maallinen onni ilvehti kanssani, näytti kaikki ympärilläni kukkivan onnea. Yksin tälle Mainiemellekin, joka muinoin oli niin onneton ja poljettu kaikessa komeudessaan, näytti iloisempi aika koittavan uskollisen ja ihmisrakkaan palvelijan sitä hoitaessa.
— Ja kuitenkin on olemassa jotakin, joka sinua surettaa? — sanoi kreivitär hellästi. — Eikö sinulla ole rohkeutta kieltäytyä ulkonaisesta kunniasta sydämen hiljaisempien riemujen vuoksi?
— Rohkeutta! — toisti kreivi synkästi. — Tiedäthän, etten ole horjunut. Mutta mies ei ole ainoastaan oma miehensä; hänellä on jalompia harrastuksia, joiden vuoksi hänen tulee elää ja taistella. Olen kietoutunut suureen ja yhteiskunnan syvyyksissä riehuvaan taisteluun. Lienenkö sanonut sinulle, että isäni äiti oli talonpojan tytär Pohjanmaalta. Tällä isäni äidillä oli isä, joka kaiken elinaikansa oli taistellut erään aatteen puolesta, sen näet, että kaikkinainen väkivalta, mikä asettausi kuninkaan ja kansan väliin, oli turmiollista ja turhaa. Luoja ja hänen oma kunnianhimonsa asetti niin, että juuri hänen omat jälkeläisensä, hänen tyttärensä lapset, joutuivat aatelisiksi ja että heistä heidän asemansa vuoksi täytyi tulla aateliston luonnollisia asianajajia. Silloin kirosi vanha talonpoikaiskuningas oman sukunsa, teki erään ystävänsä pojan lapsekseen ja otti häneltä ja hänen jälkeläisiltään sen pyhän lupauksen, että he leppymättömästi taistelisivat aatelistoa hävittääkseen, sen täydellisesti tuhotakseen. Tämä lupaus on jo kantanut hedelmiään. Sallimus asetti niin, että tämän Larssonin lapsista, jotka täten perivät isäni äidin-isän omaisuuden ja mielipiteet, tuli varakkaita, kunnollisia, korkeasti kunnioitettuja miehiä ja sen lisäksi vielä älykkäitä puoluepäälliköitä. Niin tapahtui, että toisesta tuli Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäivämies, toisesta taas porvarissäädyn edusmies. Nämä miehet olivat toimekkaimpia aatelin vihollisia 1680 vuoden valtiopäivillä, ollen osaltaan avullisina tuossa suuressa hävitystyössä. Minun ja heidän välillään on siis olemassa perinnöllinen sukuviha, ja he tekevät tälläkin hetkellä kaikkensa minut perinpohjin tuhotakseen. Mutta heidän kunniakseen samoin kuin omaksenikin tulee minun sanoa, että henkilöt katoavat suurten kysymysten rinnalla. Kysymys ei ole minusta eikä heistä, vaan siitä, onko enää oleva muuta aatelistoa kuin se, joka liehakoi kuninkaan eteisessä ja elää komeasti hänen armolahjoistaan. Oh! — onpa minuakin koetettu saattaa kiusaukseen. Ovathan he luulleet, että minä, nuorempaan sukuun kuuluvana, astuisin noiden nousukkaiden riviin, jotka rakentavat onnensa vanhan aateliston häviön varaan. Mutta he ovat pettyneet. Periaatteesta olen asettunut ylhäisaatelisten puolelle; erottamattomasti olen yhdistänyt omat etuni sen etuihin mennessäni naimisiin sinun kanssasi, enkä minä eivätkä lapseni milloinkaan tule kannattamaan hillitöntä kansanvaltaa, rajatonta kuningasvaltaa ja orjamaista, liehakoivaa virka-aatelistoa.
— Ja sentähden sinä…?