Itaruudesta ei kukaan olisi voinut kreivi Bernhard Bertelsköldiä soimata, ei edes taloudellisesta tarkkuudestakaan. Kreivittären sanat sattuivat sentähden arkaan paikkaan. Kreivi astui pari kertaa kiivaasti lattian poikki.
— Rouvaseni, — sanoi hän, — minulla on ollut enemmän alusmaita kuin monella ruhtinaalla, ja ne olen kadottanut — tällä hetkellä kenties kaikki. Minulla on ollut miljoonia, ja olen nähnyt niiden haihtuvan kuin tuhkan tuuleen. Teidän pitäisi tietää, kreivittäreni, että kaikki nämä vahingot eivät ole maksaneet minulle yhtä ainoaa huokausta, eivät tuottaneet yhtä ainoaa unetonta yötä. Jos te olette tuhlannut taipumuksesta, niin olen minä tehnyt sitä periaatteellisista syistä; siinä kohden ei meillä ole mitään, josta voisimme toisiamme syyttää. Mutta kulta, minkä minä viskasin pois, oli omaani. Se, mitä te olette maahan syytänyt, se oli erään palkollisen, se oli erään katalan, joka rohkeni tulla teille rahojaan lainaksi tarjoamaan päästäkseen siten emäntänsä velkojaksi ja kenties velvoittaakseen hänet nöyryyttävään kiitollisuuteen. En olisi sanonut sitä teille, sillä jos olisin loukannut puolisoni kunniaa vähimmälläkin epäluulolla, niin en nyt seisoisi tässä … mutta koska sanotte minulle, mitä aatelismiehen tulee tehdä, niin tahdon sanoa teille, mitä kreivitär Bertelsköldin ei tule tehdä. Tiedättekö, mihinkä on johtanut tuo kevytmielinen palkollistenne hyväntahtoisuuteen turvautuminen. Siihen, että jokainen heistä nyt siitä kuiskailee, pannen maineenne juorupuheille alttiiksi. Olette tanssinut tänäpäivänä, olette pitänyt loistavia juhlapitoja, sokaistu puolisoparkani! Sillaikaa, kun huvittelette ja tuhlaatte, kuiskivat päihtyneet palkolliset jokaiselle, joka tahtoo sitä kuunnella, että kreivitär Bertelsköldin hovimestari julkeaa nostaa silmänsä aina teihin itseenne asti.
Kreivitär kohosi kiivaasti seisoalleen. Hän tahtoi vastata, mutta ylpeät sanat takertuivat hänen huulilleen, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi naisena ja puolisona, ja hänen tunteensa sulivat sanattomaan kyynelvirtaan.
Bertelsköld tunsi vihansa lauhtuvan. — Älä vastaa minulle, Ebba — sanoi hän, — taikka vastaa vain — ainoastaan kyynelilläsi.
Kreivitär kuivasi kumminkin kohta kyynelensä, kohotti päänsä ja sanoi: — En tahdo kuulla enempää. Hovimestarini ei voi loukata minua. Hänet ajetaan pois … siinä kaikki. Ja sitten jätämme koko tämän Suomen, jossa meillä on tarjona vain ikävyyksiä ja nöyryytystä. Eikö niin — lisäsi hän kiivaasti — me matkustamme takaisin Ruotsiin, pian, hyvin pian?
— Suomi on synnyinmaani, se on ollut minulle rakas aina lapsuudestani saakka — sanoi kreivi. — Se on antanut meille, mitä sillä oli antaa: maaseudun rauhan, uskollisuutta ja hartaita ystäviä; onnettomuutemme toimme tänne muassamme meren yli. Olen samaa mieltä kuin sinä, että Niilo Janssen on erotettava ja hinnasta mistä hyvänsä.
— Mutta … voinethan suuremmitta vaikeuksitta suorittaa nuo mitättömät tuhat talaria, jotka olen hänelle velkaa?
— Kenpä tietää! Hän on vaarallinen mies, älykäs, voitonhaluinen ja kostonhimoinen. Janssen on perintö isältäni; jo aikoja sitten olisin käskenyt hänet pois, jollei minulla mielestäni olisi ollut hänelle jotakin korvattavaa. Muistathan, että tehtäessä tuota merkillistä retkeä Beltin poikki v. 1658 isäni oli ensimmäinen, joka ratsasti jään yli Fyeniin. Todistukseksi siellä käynnistään toi hän kuninkaalle erään tanskalaisen pojan, viisivuotiaan, jonka oli temmannut väkijoukosta ja äidin käsistä Fyenissä. Se poika on Janssen. Kunnioitan tanskalaisia, he ovat kunnon kansaa. Mutta ylen väkivaltaisesti ja luonnottomasti tämä vesa siirrettiin tanskalaisesta maaperästä muukalaisten sekaan; hän kasvoi sotaisena aikana ja huonossa hoidossa; senpätähden hän tuli sukuaan huonommaksi ja hänestä tuli konna. Ikävä kyllä, tässä on velka, joka rasittaa sukuani. Olen koettanut sitä suorittaa — turhaan. Kosto tuli olemaan sen väkivallan hedelmä, joka tempasi tämän pojan meidän puolellemme. Hänestä tuli käärme, joka kalvaa rintaani. Kasvaneena aina lapsuudestaan asti kodissamme, tietää Janssen enemmän kuin hänen pitäisi tietää. Pelkäänpä hänen voivan meidät kukistaakin vielä.
— En taaskaan ymmärrä! Mies semmoinen kuin hän, sukupatto, halpa palkollinen, voisi kukistaa kreivi Bertelsköldin!
— Voi, Ebba, kreivi Bertelsköld on, taikka hänestä tulee ennen pitkää kerjäläinen. Et tunne sinä sitä pelättävää liittokuntaa, joka ojentaa kyntensä aateliston valtaa ja omaisuutta anastaakseen, joka on ryöstänyt ja köyhdyttänyt rikkaimmat, joka on kukistanut ja häväissyt mahtavimmat, ja joka, saaliiseen vielä kyllästymätönnä, alinomaa aukoo avaraa kitaansa nielläksensä ruotsalaisen ylimystön ikivanhojen perintötiluksien tähteetkin. Niin tiedä siis, että tuo Moolok uhkaa niellä meidätkin polttavaan kupariuuniinsa, ja että sen nimi, jota Ruotsi ja kaikki sen maakunnat vapisevat, on — reduktsioni!