Aika oli taikauskoinen, ja kreivittären ensimmäinen ajatus oli, että hänen takanaan seisoi kummitus. Äkillinen kauhistus kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan; nuo muutenkin niin heleänvalkoiset posket kävivät nyt lunta valkoisemmiksi, nuo vast'ikään niin elävät silmät tuijottivat kankeasti tuohon peilissä näkyvään kamalaan olentoon, ja hänen äsken niin kaunopuheiset huulensa eivät voineet lausua ainoatakaan sanaa. Syntyi äänettömyys, jolla välin haamu turhaan näytti odottavan vastausta.
Mutta kreivi Bernhard Bertelsköld — sillä hänhän se olikin — oli, niinkuin lukija muistanee, oikeastaan hento ja lempeä, eikä koskaan voinut iloita toisten kärsimyksistä. Häntä suretti, että hänen tulonsa, jota kreivitär äsken oli niin suurella ihastuksella kuvaillut, nyt herättäisi näin päinvastaisia tunteita. Hän riensi luo, kävi puolisoaan syliksi ja painoi suudelman hänen kalpealle otsalleen.
— Rauhoitu, rakas Ebbani, — sanoi hän sanomattoman lempeästi ja samalla arvokkaasti. — Tulen luoksesi kuin kummitus yön hiljaisuudessa, ja Jumala tietää, etten tule iloisin tuntein. Mutta oletpa yhtä ylevämielinen kuin olet ylpeäkin, ja jos häiritsen juhlapitojasi, Ebbaseni, niin tiedän, että sielussasi on tilaa suuremmillekin ajatuksille, ja sinä olet kestävä kovimmatkin koettelemukset, kun vain kaatuvan suuruutemme alta pelastamme kaksi aarretta loukkaamattomina: kunniamme ja rakkautemme!
Kreivitär katsahti ylös — epäröivänä, pelokkaana, levotonna. Puna palasi takaisin hänen poskilleen, mutta sen sijaan kyynelet himmensivät hänen silmänsä; epämääräisellä pelolla otti hän vastaan puolisonsa suutelon. — Sinä kova, julma ystävä, — sanoi hän, — miksi tulet noin luokseni, ja mitä merkitsevät salaperäiset sanasi?
— Sano minulle, Ebba, saitko kirjeeni heinäkuun 14. päivältä?
— Sain, — vastasi kreivitär vapisten.
— Ja kuitenkin… — Kreivi vaikeni. — Mutta — jatkoi hän hetken kuluttua, — sinun täytyy saada tietää kaikki. Niin olen tullut linnaani pahantekijänä — älä pelkää, en ole mitään rikkonut — sillä maine loistavista juhlapidoistasi saavutti minut heti kohta Turkuun tultuani, ja minä olen sanonut, että nämä juhlapidot tulevat olemaan häviömme. Sentähden ratsastin tänne yksinäni, ainoastaan yhden ratsupalvelijan seuraamana, sillä minulla ei ollut sydäntä nauraa kohtalolleni siitä syystä, että se on sinunkin kohtalosi. Viittaani verhoutuneena näin, kenenkään minua tuntematta, pitosi ja ilotulituksesi. Soiton pauhina ja tanssin riemu kirvelivät sydäntäni. Aioin paeta pois päästäkseni näkemästä kaikkea tuota vaaran partaalla vallitsevaa kevytmielisyyttä, kun muuan katala konna pakotti minut juorujaan kuuntelemaan. Kaikeksi onneksi oli vielä hämärä. Jos olisi ollut päivä, olisivat omat palvelijani nähneet minun häpeästä punastuvan.
— Mutta minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte kreivi… Selittäkää sananne! — keskeytti kreivitär, joka samoin kuin hänen miehensäkin pian tulistui.
— Älä nyt hätäile, olen levollinen niinkuin näet (kreivin ääni kuitenkin ilmaisi, että hänen mielensä yhäkin kuohui), mutta tuolla ulkona olisin voinut tahrata miekkani eräiden katalain verellä, sillä heitä mainittiin nimeltä. Sano minulle, kuka on lainannut sinulle rahat näiden poissa ollessani toimeenpantujen juhlapitojen kustannuksiin? Ne summat, mitkä olen sinulle lähettänyt, ovat valitettavasti olleet riittämättömät niitä korvaamaan?
Kreivitär punastui kovasti. — Monsieur le comte — sanoi hän ääntään koroittaen, — puolisonani on teillä oikeus tehdä moisia kysymyksiä, mutta aatelismiehenä teille olisi sopinut paremmin olla tekemättä niitä. Säästäkää minua tarvitsemasta tulonne ensi hetkellä ruveta tekemään tiliä talousasioista. Huomenna saatte nähdä kaikki asiaan kuuluvat paperit.