Mutta mikä yö! Kadonneet olivat jo vetten ja lehtien yltä kaikki varjojen hunnunhäilähdykset; jokaisella oksalla Mainiemen puistossa visertelivät lintuset, ja koillisten lehtojen yli kohosi punoittava aurinko kaikessa kirkkaudessaan lyhyen leponsa helmasta. Ja aina sitä mukaa kuin aurinko yleni, alkoivat ensiksi linnan tornien ylimmät ikkunat kullalta kimmellellä; sitten tuli alempain ikkunain vuoro, sitten räystään alla olevain pienten ikkunain, sen jälkeen kolmanteen kerrokseen kuuluvain, sen jälkeen toisen ja viimeksi ensimmäisen kerroksen ikkunain, kunnes viimein kuusi tai seitsemänsataa ruutua yhtä haavaa loisti kultaisena tulena, ja linna näytti ikäänkuin uiskentelevan aamuruskon punertavassa valovirrassa. Ja vielä suurenmoisemman ihanaksi muuttui näköala, kun auringon vastapäätä nousi lounaasta musta ukonpilvi, jonka tummaa pohjaa vastaan uhkea rakennus kimalteli kuin tarujen linna, jonka haltiattaret loihtivat keskelle valon ja pimeyden maailmaa — sulaa ihanuutta auringon, sulaa surua yön puolella, helmiä ja kristalleja suruharsoon ja kauhuun kiedottuna — täällä kirkkaus, rauha ja onnellisuus, tuolla uhka, myrsky ja onnettomuus — täällä nouseva aamu, joka koitti hurmaavan kauniina — tuolla lähestyvä yö, joka kätki salamoitaan synkkiin pilviin.

Näky oli tosiaankin niin viehättävä, että voi ymmärtää, kuinka ainakin yksi mies, sen näkemiseen vajonneena, unhotti yön vaivat ja levon sulouden. Se mies oli sama, joka vähän ennen oli niin jyrkästi katkaissut palvelijan tuttavalliset tunnustukset. Yksinään, liikkumattomana ja miettiväisenä hän katseli linnaa tuossa sen ihanassa valaistuksessa. Huomaamatta pääsi nyt huokaus hänen rinnastaan, ja hän puheli itsekseen: — Komeus, joka katoaa, valta, joka horjuu, suuruus, joka vajoaa! Vielä muutamia lyhyitä, katoavia vuosia, ja tämä suuri vuosisata on loppunut, sen teot kadonneet ja sen urotyöt elävät ainoastaan taruissa. Hän, joka rakensi tämän linnan vieraasta maasta väkivallalla anastettujen aarteiden avulla, hän luuli kai rakentaneensa vuosisatoja kestävän rakennuksen ja pystyttäneensä ikuisen kivisen muistomerkin sukunsa kunniaksi ja jälkeläistensä ihmeteltäväksi. Ja kenpä tietää — tuo aurinko nousee niin ihanana, ja se on kenties Mainiemen viimeinen aurinko? Ja tuleva aika lähettää jo ennakolta tuossa myrskyisessä pilvessä salamansa kukistamaan kopeita unelmia ja ylvästelevän ihmisen suurentelevia tekoja.

Samassa havahti hän äkisti unelmistaan, riensi pois ja katosi tuntemattomain salaportaiden kautta linnaan.

Melkein samaan aikaan aamulla istui kreivitär Bertelsköld unettomana makuuhuoneensa ikkunan edessä, mietteihinsä vaipuneena katsellen sitä hurmaavaa näköalaa, joka oli hänen silmäinsä edessä nousevan auringon valossa. Juhlapidot olivat olleet onnistuneet ja loistavat; kaikki korkeasukuiset vieraat olivat ilmaisseet ihastuksensa Mainiemen loistoisuuteen, sen kalliisiin laitoksiin, sen tuhlaavaan komeuteen, sen erinomaiseen kauneuteen. Kreivittären turhamaisuus oli tyydytetty; mutta sekaantui siinä vielä eräs toinenkin anteeksi annettavampi tunne tämän nuoren ja loistonhaluisen vallasnaisen uneksiviin ajatuksiin. Hän oli kasvanut perheen helmassa, jossa vielä oli säilynyt melkoisia tähteitä ruotsalaisen ylimystön entisestä rikkaudesta ja jolla etäisissä linnoissaan, kaukana tuiman, totisen kuninkaan katseilta, oli ollut tilaisuutta esiintyä ainakin osaksi muinaisen loistonsa mukaisesti. Vastenmielisesti oli kauniin kreivittären muutamia vuosia sitten täytynyt mukautua siihen säästeliääseen, juroon elämäntapaan, mikä vallitsi hovissa ja kuninkaan lähimmässä ympäristössä. Olihan ymmärrettävää, että hän täällä maaseudun vapaudessa luuli olevansa oikeutettu uudistamaan nuoruutensa muistoja ja ympäröimään itsensä sillä ruhtinaallisella komeudella, mikä sopi hänen synnylleen, arvolleen ja rikkaudelleen.

Välistä sekaantui näihin ajatuksiin pieni pelko siitä, mitä kreivi, hänen puolisonsa, tulisi tästä kaikesta sanomaan, ja hänellä oli syytä epäillä, ettei kreivi suostuisi olemaan asiasta samaa mieltä kuin hän. Mutta molempain puolisoiden keskeiset välit olivat olleet hyvät, joskin viimeisinä vuosina toisinaan hiukan kylmät. Kreivitär luotti kauneutensa lumousvoimaan varmana siitä, että se saattaisi puolison vastaväitteet vaikenemaan. Olleen päivän politiikkaan perehtymätön, ja tuntematta kreivin todellisia vaikuttimia, luuli hän niiden syntyneen enemmän huonosta tuulesta, oikusta tai ehkä luulevaisuudestakin kuin todellisista syistä. Hän päätti siis kreivin tulijaisiksi panna toimeen uudet juhlapidot, vielä kauniimmat ja loistavammat, ollen vakuutettuna siitä, että hän siten kutkuttaisi hänen ylpeyttään ja hellää huomaavaisuutta osoittaen hankkisi hänen hyväksymisensä.

Näihin tuumiinsa ihastuneena soitti kreivitär kamarineitsyttään luoksensa kysyäkseen, oliko neiti Sinclair jo mennyt levolle. Hän tunsi tarpeen ilmaista jollekin uskotulle uudet ajatuksensa — ja sitäpaitsi oli jo yö mennyt ja aamu tullut, eikä kreivitär voinut enää nukkua. Ovi aukeni, ja hän kääntyi samalla selin oveen.

— Kirsti, — sanoi kreivitär, katsomatta taaksensa ja odottamatta neidin tuloa, — eivätkö nämä juhlapidot olleet ihanat? Ateriat, huvikävelyt, veneretket, heinänteko, kehäjuoksu, keihäisilläolo, ilotulitus, naamiaiset, soitanto, tanssit … sano, luuletko suomalaisen aateliston milloinkaan nähneen semmoista kotimaassaan? Ah, olenpa nöyryyttänyt heidät, nuo Kankaisten ja Louhisaaren herrat ja Lemunsaaren kopean paroonittaren. Mutta ei, Kirsti — en tehnyt sitä sen tähden; tein sen antaakseni heille esikuvan; he tulevat sitä seuraamaan, mon enfant; ja niin on meillä kaikilla hauskuutta siitä. Mitä arvelet? Kreivin tultua pidettävät juhlapidot tulevat olemaan kahta loistavammat. Jo huomenna matkustamme Turkuun tilaamaan uusia pukuja. Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet, kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin muinaistarullinen näytelmä? Minä rupeaisin Dianaksi ja kantaisin timanteilla koristettua kuuta. Sinclair voi hyvin käydä Junosta, hän tahtoo mielellään näyttää uljaalta. Torsten saa ruveta Apolloksi — ei, hän on liian kumara, ruvetkoon Merkuriksi; Torsten on diplomaatti. Kustaasta tulee Mars, Ebbasta Eos, aamurusko, ja Linderoth saanee kureliivinsä siksi kiristetyksi, että voi esiintyä Minervana. Nero saa olla Vulkanuksena ja Bobbo Cerberuksena. Maisteri Schönberg kirjoittaa runot, ei kuitenkaan latinaksi. Pastorin puheista pyydämme päästä. Niin, Kirsti, me matkustamme Turkuun, me tyhjennämme kauppapuodit; me puhdistamme kaikki puutarhat ja kasvihuoneet; on niin ihanaa tuhlata! Neljäsataa viiriä tulee liehumaan molemmin puolin tietä. Ruusujen päällitse on kreivi ajava, riemuporttien alitse, joita on rakennettu aina kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan ja jotka hän on tapaava jo peninkulman päässä linnastaan; ja hänen tullessaan pitää kanuunain jyristä ja soiton kaikua ja koko linnan olla kukitettuna ja lehditettynä, ja minä otan hänet vastaan ruumiinmukaisessa, vihreässä, samettisessa ratsastuspuvussani, ja hän tulee, onnellisena ja ylpeänä rakkaudestani, hän levittää kätensä ja sanoo…

Kreivitär vaikeni. Aikeihinsa ihastunut hän oli, mutta häntä alkoi kuitenkin arveluttaa, mitä kreivi oikeastaan siitä sanoisi… Silloin kuului hänen takaansa ääni:

— Ja hän sanoo: Ebba, sinä olet palkinnut hänen luottamuksensa valmistamalla hänen häviönsä!

Kreivitär hätkähti. Edessään olevasta isosta peilistä näki hän ensimmäisten auringonsäteiden valaisemana puolisonsa haamun, joka seisoi siellä hänen takanaan ja katseli häntä sekä rakastavin että samalla suuttunein ja surullisin silmin.