Palvelija koetti näiden sanain perästä alentaa ääntänsä kuiskaavaksi, ikäänkuin kertoakseen jotakin suurta salaisuutta, ja raastoi yhä vierasta miestä mukaansa. Tällä oli kumminkin pää ja jalat paremmin vallassaan ja hän antoi, niinkuin näytti, taluttaa itseään, vaikka hän oikeastaan ohjasi molempain kulkua ja ohjasi niin, että he välttivät väentungosta.
— Vai niin, — sanoi vieras omituisella äänen painolla, — vai on siis kreivistä tullut loppu, ja mistä sen tiedät?
— Mistäkö tiedän? — matki mies änkyttäen, sillä öinen ilma näkyi sekoittavan hänen päätään sen sijaan, että olisi sitä selvittänyt. — Mistäkö? Sen sanon sinulle tuossa paikassa, Juppiter tai Posidonius, vai mikä nimesi lienee, sillä jumaliahan me kaikki olemme. Mistäkö? Tietänenhän toki, että kreivin on kunnia, kreivittären on huvi, ja hovimestarin ovat rahat. Jollei Niilo Janssen lainaisi rahojaan kreivillisen vallasväen kunniaksi ja huviksi, niin eipä olisikaan elämä täällä Mainiemessä näin isoista ja hupaista.
— Sinä valehtelet, konna! — tiuskaisi muukalainen; mutta samassa hillitsi hän itsensä. — Sanon, — lisäsi hän, — että valehtelet kuin aika poika. Tuosta on hovimestari kerskunut sinulle, pikariin liian syvälle kurkisteltuaan.
— Pikariinko? Maltapas hiukan, sanonpa sinulle jotakin. Niilo Janssenilla on eräs vika, hän ei koskaan kurkistele pikariin, ei vähääkään, rundarum nichts, sanoo saksalainen. Mutta tiedänpä jotakin, mitä et sinä, Posidonius, tiedäkään.
— No, mitä tiedät, jalo Neptunus? — kysyi muukalainen.
— Tiedänpä, että pitkä Valentin on kuullut Kirstiltä ja Kirsti on kuullut Katrilta, että Niilo Janssen on sulamaisillaan kuin voi rakkaudesta erääseen ylhäiseen naiseen, ja Katri on sanonut Kirstille, ja Kirsti on sanonut Valentinille, ja Valentin on sanonut minulle, että eräs ylhäinen nainen ei ole niinkään haluton armollisesti silmäilemään erästä hovimestaria, ja … ka, mitä sinä, Posidonius … älähän…
Lystikkään palvelijan juorut keskeytyivät aivan odottamatta. Hän ei ollut vielä ehtinyt saada sanottavaansa loppuun sanotuksi, kun muukalainen, ikäänkuin äkillisen vihan valtaamana tarttui häntä lujasti hartioihin ja paiskasi hänet päistikkaa maahan. Tämä sattui tapahtumaan lähellä lammikkoa Floran linnan luona, ja palvelija suistui kaulaansa myöten veteen. Kiroillen ja puoleksi selvinneenä nousi hän sieltä ylös, päättäen maksaa velkansa kiittämättömälle Posidoniukselle; mutta tämä olikin kadonnut eikä häntä löytynyt mistään.
Jätämme nyt palvelijan vertailemaan toisiinsa sisällistä ja ulkonaista märkyyttään ja siirrymme erääseen toiseen linnan läheisyydessä olevaan paikkaan.
Yö oli jo myöhäinen, tai oikeastaan oli jo aamu; useimmat vieraat olivat jo lähteneet linnasta, muutamia oli vielä jäänyt sinne, majoitettuina vierashuoneisiin, jotka täyttivät kokonaisen sivurakennuksen ja olivat aina valmiina Mainiemen vierasvaraisuuteen vedonneille sekä tutuille että tuntemattomille. Elämä äsken niin meluisella linnanpihalla hiljeni hiljenemistään; hiljeni se huoneissakin, ja kynttilä kynttilän perästä sammui ikkunoissa. Ainoastaan puistosta saattoi vielä kuulla myöhästyneiden yöjuoksijain ääniä, ja sivurakennuksista kuului hopea- ja porsliiniastiain kilinää, joita ahkerat piiat papinmuorin valvonnan alla pesivät, saadakseen huomispäiväksi edes osan juhlapitojen jäännöksistä poistetuiksi.