Ratsastajat palasivat paikoilleen, ja taas torvi toitahti. Toisessa karkauksessa oli mustan prinssin käydä onnettomasti. Hänen hevosensa kompastui, ja valkoisen olisi ollut helppo sysätä hänet syrjästä maahan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän kääntyi rauhallisesti takaisin, katselijain äänekkäiden ihastushuutojen kaikuessa, ja nyt aloitettiin kolmas kerta.
Musta prinssi ei näkynyt tietävän jalomielisyydestä. Taistelevain yhteentörmätessä meni valkoisen prinssin keihäs toisen kerran pirstoiksi, mutta musta oli tahallaan tehnyt keveämmän iskun ja sai aseensa säilytetyksi. Eikä hän häikäillyt sitä käyttäessään, ankara pisto paiskasi vaaraansa aavistamattoman valkoisen prinssin satulasta, mutta hän ei pudonnut, hän jäi tuokioksi jalustimestaan riippumaan ja onnistui hänen ohjista kiinni pitämällä keikahtaa jälleen ylös. Aseetonna ratsasti hän raivoissaan mustaa kohti, jonka hevonen kavahti pystyyn, peräytyi, tallasi rikki aidan ja oli vähällä heittää ratsastajansa lammikkoon. Mutta musta prinssi ei hätäytynyt. Ratkaisevalla hetkellä, juuri lammikon partaalla, ennätti hän töin tuskin nostaa keihäänsä ja läimäyttää valkoista kasvoihin. Tämän teki hän niin voimakkaasti, että verta purskahti suusta ja sieraimista, ja valkoinen prinssi suistui päistikkaa hevosen selästä alas lammikkoon.
Naisilta pääsi kauhistuksen huuto. Vaara ei kumminkaan ollut suuri, sillä voitetut valkoiset riensivät heti luo ja vetivät vedestä pyörtyneen johtajansa, joka vietiin pois linnaan saamaan tarpeellista hoitoa. Mustat olivat nyt voittaneet; heidän johtajansa, prinssi Syysyö, ratsasti Floran linnaan ja sai luvatun palkinnon, kauniin kullatusta hopeasta tehdyn metsästystorven.
Tällaista oli tämä vähän hurja leikki, joka helposti olisi voinut päättyä pahastikin, mutta joka ei kuitenkaan ollut sen kovempaa leikkiä kuin moni muukaan aseharjoitus Kaarle XI:n aikana, jolloin useinkin verta vuosi ja kauloja katkottiin ja kylkiluita rikottiin tulevain karoliinien tuimissa leikkisodissa. Hetken aikaa sen jälkeen oli kukkulalla oleva seurue uusissa huvituksissa unhottanut äskeiset aseleikit. Kesäyön vieno hämärä kattoi maan, ja hienoon pilveen vetäytynyttä taivasta vasten loisti kohta komea ilotulitus aurinkoineen, tähtineen ja häikäisevine raketteineen. Komeata oli elämä Mainiemessä siihen aikaan. Väkeä ravittiin ja lukuisat muukalaiset palvelijat mässäilivät iloisesti linnan alakerroksissa, ja ainakin sata hevosta rouskutteli pilttuissaan kauroja purren ja varistellen niitä kukkuraksi täytetyistä seimistä maahan.
6. KUTSUMATON VIERAS.
Juuri kun ilotulet Mainiemen puistossa paloivat komeimmillaan ja puunlatvain yli korkealle kimpoilevat raketit piirtelivät tulijuovia kalpealle yötaivaalle, ajoi kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa isoa Turusta tulevaa maantietä. Tultuaan linnan puiston aitauksen luo kääntyivät he oikeaan käteen syrjätielle ja astuivat ratsailta erään takaportin luona, jonka kautta voi päästä puistoon. Siellä otti toinen ratsastaja hevoset huostaansa, jotavastoin toinen äkisti katosi puiston varjoihin.
Vähän ajan perästä ilmaantui hän Floran linnan tienoille ja jäi sinne hetkiseksi puuta vasten nojautuneena ja kädet ristissä rinnalla ilotulitusta katselemaan. Musta kaapu suojasi häntä yökylmältä, peittäen osan hänen kasvojaan. Kirjavia haamuja, paimenia ja fauneja parveili hänen ympärillään valkean valossa. Kunnaalta soi iloinen soitto, ja niin pitkälle kuin nähdä voi, oli puisto täynnä leikkiä ja laulua, iloa ja vallattomuutta. Paitsi linnan omaa väkeä oli sinne keräytynyt useita satoja katselijoita lähiseudulta, ja ettei soitto kaikuisi turhaan, pyörähteli milloin siellä, milloin täällä iloisia, tanssivia ryhmiä vihannalla nurmella puiden välissä.
Matkamies ei juuri näyttänyt olevan halukas käymään öisiin iloihin osalliseksi ja aikoi jo lähteä eteenpäin, kun häneen äkkiarvaamatta takertui eräs linnan palvelijoista, jonka vihreässä takissa riippui kaislan jäännöksiä: nähtävästi hän oli päivän huvituksissa näytellyt jonkun vedenhaltian osaa. Lystikäs palvelija oli nauttinut hieman liikaa ja luuli arvattavasti puun luona seisovaa äänetöntä miestä joksikin ylhäisten vieraiden palvelijaksi, joka puolestaan oli saanut liian vähän kestitystä. Hän katsoi kai sentähden linnan kunnian vaativan, että hän nyt esiintyi isäntänä. Tarttuen vierasta olkapäähän pyöräytti hän tämän kerran ympäri hoilottaen:
Pätö puro se on, jonka vetten luo hepo nääntyvi janoissaan. Pätö isäntä se, joka vieraansa suo mennä selvinä pidoistaan!
— Eikö niin? Kah, älä tuossa estele. Merkurius vai mikä Dromedarius lienet, vai ketä olet tänäpäivänä näytellyt! — huusi kunnon isäntä linnan puolesta, turhaan koettaen vetää kaapuun verhoutunutta ja synkän näköistä miestä muassaan. — Minä olen Neptunus, vai Näkkikö lienen vai Lempoko, häh? Tiedätkö, veikkoseni, minä olen märkä ulkoa ja märkä sisästä, märkä selästä ja märkä mahasta. — Ja tiedätkö, veikkoseni, märkiin kun kuulun, niin olen tänäpäivänä märässä mässännyt. — Lempo, minkälainen ruhtinas se on se meidän hovimestari! Luulivat siellä sisällä, etteivät ne muut kuin ylhäiset Espanjan viinejä juo, mutta niin totta kuin tässä seison — suo anteeksi veikkoseni, en seisokaan, vaan purjehdin, uiskentelen niinkuin kala — niin tuotatti Niilo Janssen meille viimeisen ankkurin tuosta kurjasta linnankellarista, jossa rotatkin tästä lähin saavat janoon kuolla, sillä kuulepas, armas ystäväiseni, Niilo Janssen se on meidän kreivimme, ja vanha herra siellä Tukholmassa — soisinpa hänen kukoistavan kuin katajapensas kuivalla kivikkomäellä, darum kein Feindschaft nicht, sanoi juutalainen jesuiitalle. Tiesi lempo, mitä huomenna syötäneen ja juotaneen, mutta siitä saa Niilo Janssen pitää huolen, hänellä on rahaa kuin pähkinöitä pähkinäpuistossa; mutta kreivi, tiedätkö, on köyhä kuin baierilainen munkki ruotsalaisessa sakaristossa. Sen saat uskoa, veikkoseni, koht'sillään on kreivistä tullut loppu, perin pohjin tullutkin, aivan sukkelaan, kaikki tyyni nurinnarin.