Kaikesta tästä innostuneena ratsasti kolmas pari esiin, samalla sekä varovasti että ravakasti, mutta valkoinen oli kovin kiihkoisa, hänen keihäänsä katkesi; musta käännähti heti kohta syrjään ja tähdäten vastustajaansa oikean olkapään alle, survaisi hänet satulasta. Taas oli valkoiset voitettu, taas remahtivat mustain ystävät Floran linnassa äänekkääseen riemuhuutoon.
Neljännen parin ryntäyksestä ei tullut mitään, samoin kuin ei ensimmäisenkään. Ylen kiivaasti ajamaan lähdettyään putosi kumpikin hevosen selästä, ja valkoinen nyrjäytti siinä niin pahoin jalkansa, että oli talutettava pois taistelupaikalta.
Nyt oli valkoisista ainoastaan kaksi jäljellä, mutta kun kaksi mustista oli voittanut ja niillä oli oikeus jälleen koettaa onneaan, oli heitä yhteensä neljä. Samassa suhteessa nousivat panokset Floran linnassa niin, että pantiin vetoon neljä kahta vastaan mustain voitosta valkoisista. Valkoisten rohkeutta kannatti vielä se, että heidän parhaat miehensä eivät vielä olleet koetelleet onneaan. Mutta olivatpa mustatkin säästäneet parhaansa viimeiseksi.
Prinssi Talvilumi lähetti nyt ainoan jäljellä olevan taistelijansa otteluun, ja Kustaa Aadolf, joka kokonaan oli käynyt valkoisten puolelle, ei malttanut olla huutamatta: "Pidä puolesi, Lammin Matti, pidä puolesi kuin mies ja nakkaa mustat maahan!…" Valkoinen näytti aikovan seurata nuoren kreivin kehoitusta. Kahdessa karkauksessa peräkkäin kaasi hän kaksi mustaa — samat, jotka sitä ennen olivat kumpikin voittaneet valkoisen vastustajansa. Riemuhuutoja ja pilkkasanoja kuului sekaisin katselijain joukosta. Valkoisten osakkeet olivat nousseet hinnassa; he olivat nyt tasavoimaiset vastustajain kanssa, kaksi kahta vastaan.
Prinssi Talvilumi näki kuitenkin hyväksi antaa ainoan jäljellä olevan taistelijansa levähtää vähän aikaa ja kannusti itse hevosensa toista mustaa vastaan. Jo heti ryntäykseen lähtiessään havaitsi hän vastustajansa olevan hänen kanssansa tasaväkisen, kenties hevosensa hallitsemisessa häntä etevämmänkin. Kun he kohtasivat toisensa, kyyristyi musta alas, väisti prinssin hyvästi tähdätyn keihään, ja antoi hänelle, hevostaan pyöräyttäessään, niin kovan syrjäiskun rynnäkköhytyrää vasten, että prinssi välttämättömästi olisi suistunut hevosensa selästä, jolleivät nahkanauhat olisi katkenneet ja hytyrä pudonnut maahan. Koko seura tunsi nyt prinssi Talvilumen Pietari-mestariksi, joka harmista ja häpeästä punastuen otti maasta rautahytyränsä, aloittaakseen leikin uudestaan.
— Musta koira, — jupisi hän itsekseen, — toista kertaa et pääse käsistäni! — Merkki annettiin, ratsastajat töytäsivät yhteen, mutta taas syrjähti Pietari-mestarin keihäs, sillä musta mies oli, ainoastaan oikea jalka jalustimessa, heittäynyt pitkin hevosen oikeata kylkeä riipuksiin ja tähtäsi sieltä uuden salaisen iskun, joka kuitenkin kävi vain vastustajan jalkaan. Prinssi Talvilumi ei semmoista leikkiä ymmärtänyt, pyörähti päin, tarttui vihollisensa hevosta vasemmalla kädellä ohjaksiin ja anteli sitten oikealla kädellä riippuvalle miehelle iskun toisensa perään, hevosten sillä välin pystyyn kavahdellessa, kunnes musta viimein oli pakotettu päästämään kätensä irti ja romahti raskaasti maahan. Samassa pääsi teräsristikko irti, ja hytyrän alta irvistelivät Nero-murjaanin sysimustat kasvot.
Nyt oli prinssi Syysyö kahta valkoista vastaan. Mutta kohta kyllä tasapaino taas tuli entiselleen, sillä jo ensi hyökkäyksessä syöksi hän toisen valkoisen maahan. Se oli Lammin Matti, joka ei saanut toivomiansa kostotuumia toteutetuksi. Hän oli ylen tulinen, iski syrjään ja kaatui samassa mustan prinssin voimakkaasta ryntäyksestä.
Niin olivat siis ainoastaan molemmat johtajat enää jäljellä. Kaikkien silmät kääntyivät heihin; molemmat olivat jo osoittaneet tarmoa ja taitavuutta. Vedot kukkulalla pantiin tasan; ei kukaan voinut ennakolta sanoa, miten taistelu päättyisi. Arveltiin vain valkoisen prinssin olevan enemmän väsyksissä, hän kun vast'ikään oli kestänyt kovemman ottelun. Sitävastoin näytti hänen hevosensa vahvemmalta ja notkeammalta kuin hänen mustan vastustajansa.
Taistelijat ratsastivat verkkaisesti paikoilleen ja tervehtivät toisiaan ritarilliseen tapaan. Ei käynyt teräsristikkojen läpi näkeminen, kuinka vihaisesti he katseillaan mittelivät toisiaan, vaikka koko ottelu oli olevinaan sulaa leikkiä.
Torvi törähti, hevoset kiitivät kannusten kiihoittamina yhdessä vilauksessa puoliympyränsä päähän kumpikin. Toisensa kohdatessaan kummankin prinssin keihäät lensivät pirstoiksi, ja kumpikin ratsastaja horjahti iskusta, mutta vain silmänräpäyksen ajaksi. Molemmat pysyivät satulassaan, ja rajut käsien taputukset ja ihastushuudot ilmaisivat selvästi että katselijat olivat mieltyneet ja ihastuneet tähän kauniiseen ratsastusleikkiin.