— Kaipaan kuitenkin erästä myöhempää velkakirjaa, jonka pitäisi olla yhteydessä eilisten pitojen kanssa. Antakaa se tänne.
— Ei minulla ole semmoista, herra kreivi.
— Tosiaankin? Antakaa kumminkin tänne se sormus, jota aiotte kantaa sydämellänne. Te voitte, jos niin tahdotte, saada toisen kamarineitsyeltä. Kreivitär ei suvaitse, että lakeijat saastuttavat hänen korujaan — ja teidän sydämenne läheisyydessä menettäisi kultakin kiiltonsa.
Mahtoi kuohua hovimestarin rinnassa, mutta tottumus aina lapsuudesta pitäen olemaan herransa silmänpalvelija oli kuitenkin niin voimakas, että hän hämmennyksissään pisti kätensä poveen ja otti esiin sormuksen. Aikoessaan ojentaa sitä kreiville havaitsi hän, että sormus oli silkkinauhaan sidottu. Se ei ollutkaan siis oikea. Nopealla liikkeellä koki hän salata erehdystään ja ojensi esiin kreivin pyytämän sormuksen.
Bertelsköld huomasi sen heti kohta, ja miehen hätäytyminen näytti hänestä kummalliselta. Yhtäkaikki jatkoi hän niinkuin ei mitään olisi huomannut: — Menkää ja tuokaa kreivittärelle jalkajakkara. Näytte unhottavan velvollisuutenne hänen armoansa kohtaan.
Hovimestari epäili ensin, mutta totteli sitten. Laskiessaan jakkaran kreivittären jalkain juureen asennossa niin toisenlaisessa kuin äsken, koetti hän saada selkoa, oliko tämä aseman muutos tapahtunut kreivittären tietäen vaiko tietämättä. Ylpeän vallasnaisen ylenkatseellinen katsanto ilmaisi hänelle viimein koko totuuden, ja hän päätti sen mukaan toimia.
Hän nousi röyhkeästi ylös, katsoi kreiviä rohkeasti kasvoihin ja sanoi: — Riittää jo, herra kreivi! Te olette palkinnut pitkän palvelukseni tavalla, joka vapauttaa minut kaikesta kiitollisuudenvelasta teitä kohtaan. Tästä hetkestä alkaen en olekaan enää teidän palvelijanne, jota saatatte mielin määrin huvittaa ja nöyryyttää. Minä olen vapaa mies, ja minä olen tietävä käyttää vapauttani. Varokaa itseänne, kreivi Bertelsköld, tunnette kovin vähän sitä miestä, jota olette rohjennut loukata. Te puhutte velkakirjoistanne, mutta olette unhottanut, että minäkin olen teille vähän velkaa. Ja se on kerta maksettava, ja maksettava koron kanssa.
Kreivin veri kuohahti. — Tunnen, — sanoi hän, ilkiön, jonka olen kasvattanut kodissani ja jolle olen ylenmäärin hyvää tehnyt — jonka konnanteot olen antanut anteeksi, jonka kavalluksia en ole ollut huomaavinani, vaikka ne ovat maksaneet minulle suunnattomia summia. Tämä katala on palkinnut luottamukseni ilkeimmällä petollisuudella, ja palkaksi herransa armosta hän on ollut niin halpa, että on loukannut herransa puolisoa ja niin mieletön, ettei ole heti käsittänyt, kuinka salama välkkyi hänen viheliäisen päänsä päällä. Jos kenties tiedätte jotakin lisäksi siitä miehestä, niin sanokaa, minä tahdon vielä hetkiseksi alentua teitä kuuntelemaan.
— Tiedän, herra kreivi, tiedän vielä hieman enemmänkin, — vastasi Janssen. — Oli kerran isätön poika, viisivuotias, hyvä ja viaton, niinkuin lapset useimmiten ovat, kun niitä ei turmella. Hänellä oli äiti, jonka ainoa poika hän oli, ja joka rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Äiti oli onnellinen kaikessa köyhyydessään; hän toivoi pojastaan rehellistä miestä niinkuin pojan isä oli ollut. Mutta eräänä päivänä tuli siellä eräs ratsastava mies jäätyneen meren yli Fyenin saarelle Tanskan maassa, ja kun hän sanoi olevansa rauhan sanansaattaja, jota kaikki ikävöitsivät, niin keräytyi hänen ympärilleen sävyisää, herkkäuskoista kansaa kuulemaan, eikö onneton sota jo kohta päättyisi. Tässä väkijoukossa olivat myös poika ja hänen äitinsä. Nyt jätti muukalainen kaatuneen hevosensa, pani jalkoihinsa luistimet, ja kenenkään vähintäkään pahaa aavistamatta tarttui ryöväri, uskottomampi kuin talvi, joka rakensi siltoja maan vihollisille, pientä poikaa kaulukseen, viskasi hänet kelkkaansa, riensi pois avaralle, kierälle jääkentälle ja katosi. Poika itki ja huusi äitiään, ja äiti kuuli hänen vaikeroivan äänensä ja juoksi ryövärin jälkeen aavalle ulapalle, mutta hänen jalkansa ja sydämensä eivät olleet raudasta niinkuin ryövärin — hän lipesi, nousi ylös, juoksi taas, kaatui taas, nousi taas ylös ja kaatui jälleen, kunnes ei enää noussutkaan ja hänet löydettiin hengetönnä jäällä, sydän särkyneenä rinnassa.
Bertelsköld seisoi synkkänä ja vaiti, ja Janssen jatkoi: — Vaikka olikin pieni, ei poika sittemmin koskaan voinut unhottaa äitinsä viimeistä huutoa, jonka kuuli takanaan epätoivoisena kaikuvan. Se kuului hänen korvissaan yötä ja päivää kaiken elinajan, ja jos hänestä olisi tullut hyvä ihminen, olisi siitä kenties ollut paremmat seuraukset hänelle itselleen ja muille. Mutta tästä lapsenryöstöstä ei kasvanut ainoastaan se rikos, vaan lukemattomia muitakin. Tämä kodistaan ja isänmaastaan temmattu poika kasvoi sodan jaloissa, raakain sotamiesten joukossa ja kaikenlaisten paheiden keskellä; hän jäi kaikeksi ajakseen ilman kotia ja isänmaata. Näin temmelsivät pahat vallat esteettömästi hänen nuoressa sielussaan, ja hänestä tuli — mikä tuli. Kerran kävi tämä hänelle ylen raskaaksi, ja hän päätti paeta lapsuutensa maahan jälleen ja ruveta paremmaksi ihmiseksi; mutta hänen sinne tultuaan ei kukaan enää häntä tuntenut, ja häntä luultiin ruotsalaiseksi vakoilijaksi ja hänet ajettiin pois. Silloin vannoi tämä poika, joka vielä oli aivan nuori, leppymättömästi vihaavansa onnettomuutensa aikaansaajia … ja nyt tiedätte, kreivi Bertelsköld, mitä teillä on odotettavana, en huoli enää kauemmin edessänne teeskennellä. Vuosikausien kuluessa olen rosvonnut teidän aarteitanne ja tehnyt ne omikseni. Olen kukistanut kaiken onnenne. Olen antanut teidät reduktsionin kynsiin, enkä minä ole lopettava, kopea herra kreivi, ennenkuin olen tehnyt teistä kunniattoman kerjäläisen. Komentakaa minua vielä kerran tuolla pöyhkeällä katsannolla, joka sopii teille niin hyvin, nostamaan jakkaraa kreivittärenne jalkain alle! Sanokaa minua vielä tuolla kreivillisellä äänellänne palkolliseksi ja lakeijaksi! Vielä puuttui kostostani jotakin, ja te olette tehnyt sen tyhjäksi, mutta älkää riemuitko kovin aikaisin, ette vielä ole nähnyt loppua siitä kostosta, joka seuraa isänne rikosta, ja minä olen mies, joka onnistan kaikessa.