Näin sanottuaan kumarsi hovimestari pilkallisesti, ja ennenkuin kreivi ehti häntä pidättää, hän oli kadonnut.
Silloin Bertelsköld hypähti seisoalleen, löi kädellä otsaansa ja huudahti äkillisen kauhistuksen valtaamana: — Ebba, puolisoni, me olemme hukassa! Sillä miehellä on kuninkaan sormus!
9. KARHUN AJO.
Kertomus siirtyy nyt noin seitsemän kuukautta eteenpäin — seitsemän kuukautta, jotka olivat täynnä huolia ja koetuksia. Kuta enemmän Kaarle XI:n voimakas hallituskausi läheni loppuaan, sitä tummemmiksi kävivät sen varjot ja mustenivat viimein synkkäin onnettomuuksien yöksi, jossa Kaarle XI:n tähti laski ja Kaarle XII:n nousi.
Olemme nyt ruotsalaisella maaperällä. On tavattoman lauha päivä helmikuulla vuonna 1696. Luonto näyttää tähän aikaan olevan hämmästyttävällä tavalla suistuneena säännöllisestä menostaan. Kun edellisen vuoden talvi oli verrattoman kylmä ja ankara, niin oli talvi 1696 yhtä tavaton ennenaikaisen kevätilmansa tähden. Jo helmikuun 2. päivänä oli nähty sormenpituista ruohoa maanteiden syrjillä Tukholman lähistössä, ja helmikuun 17. päivänä alkoi Eläintarha vihannoida. Samaan aikaan sulatti suoja Meelarin jäitä, ja sen rannoilla oli rekikeli jo loppumaisillaan.
Tiellä, joka Södermanlannista vei Vestmanlantiin Arbogan sivu Kaarle XI:n mielipaikkaan, kuuluisaan Kungsöriin, nähtiin varhain aamulla kahden reen työläästi pyrkivän pohjoiseen päin talvilumen viimeisillä tähteillä. Vähän oli apua vienosta yökylmästäkään, joka liukastutti tietä ja peitti sen lätäköt ohuella, paperinkaltaisella jäällä. Etumaisessa reessä, jonka eteen oli valjastettu kolme hevosta, istuivat kreivi Bertelsköld ja hänen vanhempi poikansa Torsten; jälkimmäisessä, jota kaksi hevosta veti, istui nuorempi poika Kustaa Aadolf suosituimman jahtipalvelijansa Tanelin kanssa, joka oli mestari Pietarin nuorin veli sekä isä Johanneksen ja Kreeta-muorin nuorin poika. Kreivin otsa oli synkkä; välistä katseli hän äänetönnä tummanvihreätä havumetsää; välistä vaihtoi hän muutamia sanoja poikansa kanssa; välistä taas kääntyi hän taapäin, antaen tyytymättömän merkin jäljessä tulevalle reelle.
Syynä siihen oli se, että aika kävi nuorelle Kustaalle liian pitkäksi. Milloin tarttui hän ohjiin käsiksi ja koetti kantojen ja ojain yli ohjaten ajaa isästä edelle. Milloin havaitsi hän metsäkanan tahi pyyn tiepuolessa, seisautti hevoset, kaappasi Tanelin pitkän luotipyssyn ja ampui, tavallisesti osumatta ja sillä seurauksella, että hevoset säikähtivät ja olivat pillastua. Milloin taas hän hyppäsi tielle ja koki huvikseen pidättää rekeä, pannen hevoset kaikin voimin vetämään, sillä tämä vasta kolmetoistavuotias poika alkoi jo osoittaa omaavansa jättiläisvoimat, joiden avulla hän useamman kerran oli paiskannut aikuisia miehiä tantereeseen. Vähäinen asia hänelle oli, reen ojaan vajottua, yksinään nostaa se ylös jälleen.
Sill'aikaa synkistyi taivas, nousi ankara tuuli ja tuulen kanssa lumipyry, joka ennen pitkää pani harmaat tiet vaalenemaan. Kulku kävi nyt nopeammin, ja kenties tämä oli syynä siihen, että kreivin synkeä mieli vähän keveni, ja hänen äänettömyytensä useammin keskeytyi. Puhelusta, joka nyt syntyi hänen ja Torstenin välillä, voimme saada joitakin tietoja perheen nykyisestä tilasta ja matkan tarkoituksesta.
Perhe oli jo elokuussa viime vuonna lähtenyt Suomesta ja viettänyt syksyn sekä suurimman osan talvea Tukholmassa. Nyt olivat kreivi Bertelsköld ja hänen poikansa saattaneet kreivittären ja Ebba-neidin Sparren suvun sukukartanoon Itä-Göötanmaalle, missä kreivittärellä oli läheisiä omaisia ja missä hän aikoi viettää kauniin vuodenajan. Mutta kreivi oli liian ylpeä nauttiakseen vieraanvaraisuutta, joka hänen nykyisessä tilassaan näytti miltei nöyryyttävältä. Hän oli muutamain päiväin perästä, jotka vietti puolisonsa sukulaisten luona, palannut pohjoiseen päin, ei kuitenkaan suoraa tietä Tukholmaan, vaan niinkuin hänen nykyisestä matkansa suunnasta näemme, Kungsöriin. Syynä siihen oli hänen halunsa itse päästä kuninkaan puheille, joka juuri silloin vietti muutamanviikkoista oleskeluaikaa lempipaikallaan, ja tähän taas kreivillä oli syitä, jotka hänelle olivat ylen tähdellisiä.
Mainiemen, hänen viimeisen ihanan ja rikkaan perintökartanonsa, oli vihdoinkin, kun reduktsioni viidennen kerran sitä uhkasi, sen ahnas ärjyaalto nielaissut. Turhaan olivat Bertelsköld ja hänen ystävänsä käyttäneet kaikkea jäljellä olevaa vaikutusvaltaansa. Turhaan oli hänen omat kalleutensa ja hänen vaimonsa hohtokivet uhrattu lahjoiksi eräille reduktsionin kätyreille, jotka eivät halveksineet harjoittaa tätä tuottavaa liikettä silloinkaan, kun heidän ei onnistunut, tahi he eivät todella tahtoneet auttaa niitä, jotka heihin turvautuivat. Selvitystoimikunta oli vielä kerran näön vuoksi tarkastanut kreivin oikeudenvaatimuksia ja katsonut ne ala-arvoisiksi. Mainiemi julistettiin, samoin kuin niin monet muut lahjoitukset, kruunun luovuttamattomaksi omaisuudeksi, jota Kristiina-kuningattarella ei ollut ollut oikeutta antaa lahjaksi.